28 joulukuuta 2013

Vuosi vaihtumassa

Tällä viikolla olen nauttinut siitä, että olen saanut olla vapaalla ja herätä aamulla ilman herätystä. Olen siten herännyt omia aikojani kymmenen maissa ja mennyt nukkumaan vasta puolen yön jälkeen (vaikka juuri luin lehdestä, että iltavirkut kuolevat nuorempina ja sairastuvat aamuvirkkuja useammin. Uskon, että tähän vaikuttanee yhteiskunnan yleinen rytmitys: iltavirkkujen on silti noustava ylös aikaisin, vaikka kuinka väsyttäisi ja kroppa rasittuu. Eli riskitekijä ei olisikaan itse iltakukkuilu?)

Mitään sen ihmeellisempää viikossa ei ole ollutkaan, ihan kahdestaan ollaan vietetty aikaa, tehty omaa pitsaa ja muuta hyvää ruokaa ja käyty kävelyillä. Kaupoillekaan ei jaksettu lähteä. Niitä välttelin jo kauan aikaa ennen pyhiäkin. Tuntuu uskomattomalta, että ihmiset oikeasti ostavat lahjoja ennen joulua, kun ne samat kamat saisi puoleen hintaan jos odottaisi kaksi päivää. Me saimme kiukaan lahjaksi appiukolta kuukausi sitten. Vanha kun on menettänyt tehojaan tasaiseen tahtiin. Me taas suunnittelemme uuden, kunnollisen polkupyörän ostamista appiukolle, kunhan vuosi vaihtuu.

imgur
Olen ehtinyt lukeakin. Kaj Korkea-Ahon Tummempaa tuolla puolen säilytti mielenkiintoni aika vireänä loppumetreille asti, mutta silti kirjasta jäi jotenkin mitäänsanomaton maku suuhun. Tekstiä olisi voinut mielestäni karsia kovalla kädellä, mutta toisaalta muutamat henkilöistä olivat kyllä kiinnostavia ja heitä seurasi mielellään. Joissakin kohdin olin aistivinani, että teos on alunperin kirjoitettu ruotsiksi. Suomennos oli jotenkin outo muutamassa kohtaa. Tai sitten ihan itse vain kuvittelin jutun. Olen ollut muutenkin kriittinen viime aikoina montaa lukemaani kirjaa kohtaan. Olen myös antanut itselleni luvan jättää kirja kesken, jos sen lukeminen ei yksinkertaisesti maistu. Näin kävi Riikka Pulkkisen Vieraan kanssa.

Aloin lukea Rudyard Kiplingin Kimiä, klassikkoa joka on maannut hyllyssä jo useamman vuoden koskematta. Tähän asti olen pitänyt siitä kovasti. Olen eläytynyt tekstiin ja puikkinut päähenkilöiden mukana Intian väenpaljouden keskellä.

Kirjoittanut en ole ollenkaan, mutta mielessä on pyörinyt nanowrimossa kirjoittamani klöntti, jota vähän tekisi mieli jo lähteä tuunailemaan. Tai siis jatkamaan se ensin loppuun asti.

Elokuviin on tarkoitus mennä lähipäivinä katsomaan Hobitti 2. Katsoin ensimmäisen Hobitin tällä viikolla uudestaan. Kirjan lukemisesta siitäkin on vähän liian kauan...melkein kaksikymmentä vuotta (voi hirvitys!)? Tämän vuoden paras leffa oli ehdottomasti Gravity, Sandra Bullockia ja soundtrackia myöten. Oblivion yllätti sekin myönteisesti ja Elysium oli aivan katsottava pätkä, eli scifin puolelle ollaan taas vahvasti kallellaan.


Vuosi on mennyt niin nopeaan, että ei ole oikein perässä meinannut pysyä. Vettä sataa ja on harmaata ja hyvin epätalvista ja lämmintä. Meinasin saada pienen inspiraation ja lähteä juoksulenkille, kun ilma vähän kirkastui, mutta huomasin unohtaneeni lenkkarit kuntosalille.

24 joulukuuta 2013

16 joulukuuta 2013

Saavutus (raapale)


Kapteeni tunsi puhdasta tyytyväisyyttä. Kaksi tarkoin tähdättyä, oikealla hetkellä laukaistua torpedoa olivat upottaneet vihollisaluksen. He pysyisivät sukelluksissa yön yli ja nousisivat aamuvarhaisella pintaan katsomaan saavutustaan.
   Tuleva kunniamerkkinsä mielessään, kapteeni antoi käskyn nousta periskooppisyvyyteen. Aurinko oli jo noussut horisontin ylle. Tyynellä ulapalla näkyi satunnaisia pelastusveneitä. Jos sotalaivan kapteeni oli eloonjääneiden joukossa, hän olisi arvokas sotavanki.
   Oli turvallista nousta pintaan. Miehistökin oli hyvällä tuulella. Kaikki kerääntyivät kannelle. Vastassa oli hiljaisuus. Vedessä kellui irtotavaraa. Seassa ui haita. Ne olivat syöneet koko yön, mutteivät olleet vieläkään kylläisiä. Kapteeni siristi silmiään. Sello ja muita soittimia. Puoliksi syöty nainen punaisessa leningissään. Pieni, mahallaan ajelehtiva, merimiesasuinen poika.

07 joulukuuta 2013

Ihmeellinen silkki

Hämähäkinseittiä tutkitaan lukuisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa ympäri maailmaa ja siitä kirjoitetaan jatkuvasti uusia artikkeleita, vuosi vuoden jälkeen. Hämähäkkien valmistama silkki on yksi biomimetiikan suosikkitutkimuskohteista. Mahdollisia käytännön sovelluksia, joissa seitin ominaisuuksia voidaan hyödyntää, keksitään koko ajan lisää. Hämähäkinseitti on tosiasiassa proteiinia ja se on tiheydeltään vain kuudesosa teräksen tiheydestä. Koko maapallon ympäri kiertävän silkkilangan paino olisi siis vajaat 500 grammaa ja se olisi vetolujuudeltaan viisi kertaa terästä vahvempaa. Eikä pienikään hämähäkki tarvitse silkkinsä valmistamiseen muuta kuin huoneen lämpötilan ja vettä. Kyseessä on siis kiistämättä yksi luonnon ihmeellisimmistä materiaaleista. Seitin ominaisuuksissa on vieläpä eroja hämähäkkilajien välillä.
 
 
Nyt tutkijat ovat innostuneet Loxosceles reclusa- hämähäkin (Brown recluse spider) kutomasta silkistä, koska se on muodoltaan litteämpää kuin muiden hämähäkkien seitit ja sitä on sen vuoksi mahdollista tutkia yksityiskohtaisemmin.
 
Seittinauhat ovat leveydeltään vain kymmenen nanometriä ja niiden pinnassa on pistemäisiä kohoumia, jotka parantavat huomattavasti niiden tarttumista eri pintoihin. Tutkimustuloksia voidaan käyttää supertarttuvien kelmujen kehityksessä ja jopa lääketieteessä, kun kehitellään ihmiskehoon siirrettäviä sensoreita. Kokonaisuudessaan uutinen löytyy täältä.

 
Eivätkä kissat olet ainoita otuksia maailmassa, jotka juoksevat punaisten laserpisteiden perässä :). 


29 marraskuuta 2013

50 020

Sain kuin sainkin puristettua 50 000 sanaa ja vielä pari päälle! Tuntuu aika hyvältä, koska en oikein itseeni tässä asiassa uskonut. Ensimmäinen viikko meni hyvin, toisena kaikki tuntui jotenkin lässähtävän ja olin sen jälkeen KOKO ajan tavoitteessa jäljessä. Viikonloppuna otin tohinalla kiinni ja sain sen verran lisää puhtia, että tänään se sitten tapahtui, sain sanamäärän täyteen.


Tarinahan ei tullut vielä päätökseen, mutta liuskoja kertyi yhteensä 169. Lukuja ja kappaleita nyt pitää muutella vielä monta kertaa, mutta luku antaa itselle käsityksen siitä, että tässä on jotain saatu kuitenkin aikaan. Skut on ihan hyvä projekti ja tällä kertaa uskon sen kahteen päähenkilöön. Yleensä kirjoittamani henkilöt ovat olleet aina jotenkin paperisia ja surkeita, mutta nyt tuntuu että tässä on jotain ihan hyvää meneillään.

Ennen nanowrimoon ryhtymistä eniten arvelutti se, voisiko tällaisessa kiireessä syntyä mitään käyttökelpoista materiaalia. Kirjoittaisinko vain 50 000 sanaa kuraa, jonka jossain vaiheessa siirtäisin kaikessa hiljaisuudessa roskakoriin?

Kirjailija Rainbow Rowell kirjoitti hyvän kannustuspuheen, jossa sanoi itsekin yllättyneensä, että hänen nanowrimon aikana kirjoittamansa 50 000 sanaa jäivät jäljelle, hän pystyi oikeasti käyttämään niitä. Minustakin tuntuu, että olen kirjoittanut lukuja ja kappaleita, joista on ihan hyvä lähteä eteenpäin. Editoiminen vie tietysti aikaa ja ihan ensin pitää vielä kirjoittaa koko juttu loppuun, mutta olen todella iloinen, että uskalsin kokeilla nanowrimoa. Muuten olisin Skutin kanssa vieläkin ihan alkutekijöissä, sormi suussa ja ihmeissään. Nyt on jo iso kasa sanoja, tarina on saanut uutta muotoa ja tiedän mihin päin se on menossa. Enkä ole edes yhtään kyllästynyt siihen! Päinvastoin olen siitä jopa innoissani.

25 marraskuuta 2013

38 127

Olen vähän jäljessä nanowrimo-aikataulussani, mutten niin paljoa, ettenkö voisi vielä onnistua 50000 sanan kanssa. Viikonloppuna sain kirittyä kunnolla kiinni toisen viikon pahaa notkahdusta. Oli aikaa ja intoa kirjoittaa pitempi pötkö yhteen menoon. Tarinaan on tullut yksi ruumis lisää, sekä mahdollinen yliluonnollinen elementti, joka teki jutusta heti paljon hauskempaa.

Olen ehtinyt kävellä, lukea ja tehdä muitakin asioita kuin vain kirjoittaa. Aloitin Kaj Korkea- Ahon kirjan Tummempaa tuolla puolen, josta olin lukenut jonkun lyhyen arvostelun jostain ja jonka löysin nyt kirjastosta. Alku vaikuttaa ihan lupaavalta.

Törmäsin myös surffaillessani kiinnostavaan taiteilijaan nimeltä Ellen Jewett, joka tekee tosi hienoja eläinteoksia. Jotenkin sain niistäkin lisää inspiraatiota omia ideoitani varten.




Art by Ellen Jewett

06 marraskuuta 2013

10257 sanaa

Olen aikataulussa nanowrimo-projektissani ja se tuntuu hyvältä. Romaanin idea on alkanut muotoutua päässäni selvemmäksi ja muutamia kokonaan uusia henkilöitäkin on putkahtanut tarinaan mukaan ihan noin vain. Tällä hetkellä juoni on silti vain hyvin karkein pääpiirteittäin koossa. En tiedä tuleeko kirjoittaminen luistamaan ihan näin hyvin jatkossa.

Kirjoittelun lomassa olen ehtinyt lukea vähemmän. Jouduin esim. palauttamaan kirjastoon lainaamani Gillian Flynnin Dark Places- kirjan, joka kirjoitteluiden lomassa jäi harmittavasti puoleen väliin ja jonka joku oli ehtinyt tietenkin varaamaan. Murhaajan henkilöllisyys jäi ärsyttävästi kaihertamaan. Pistin nyt uudestaan varaukseen, että pääsen kirjaan mahdollisimman pian käsiksi uudestaan (jahka on tästä kuusta selvitty).

Shake by Carli Davidson

02 marraskuuta 2013

Nanowrimo

Päätin sitten osallistua. Olen kirjoittanut jo vähän yli 3000 sanaa, eli alku on hyvä. Olenkin pyöritellyt tarinan alkua jo pari vuotta, joten tuntui hyvältä saada se paperille. Siitä miten juoni kehittyy, ei ole varmuutta. Synopsis on aika pahasti vaiheessa. Se huolettaa. Lopusta on jo jonkinlainen aavistus, mutta sekin on auki. 50000 sanan tavoitteeseen on pitkä matka, mutta tämä on alku. Kuukaudelle on erilaisia menoja, töitä ja sen sellaista pakollista, mutta on hyvä asettaa itselleen tällainen pakko.


28 lokakuuta 2013

Tolstoi vs. Hemingway

Ajatus Nanowrimon kokeilemisesta on alkanut viedä enemmän tilaa pääkopassa. Olen edelleen melko skeptinen 50000 sanan tavoitteen suhteen, mutta myönnän, että vaikken koko määrää saisikaan kasaan, saisin varmasti marraskuussa kirjoitettua enemmän kuin tavallisena saamattomuus/tavoitteettomuus-kuukautena. Jo se olisi aika hienoa.
 

 
Selailin kirjastossa Skriva- lehteä ja jäin pohdiskelemaan sen sivuilta bongaamaani vinkkiä. Siinä kehotettiin välttämään tunteiden liian tarkkaa kuvausta, koska se vain suurella todennäköisyydellä menee metsään. Tässä kun ei mitään Tolstoita tai Dostojevskejä olla. No ei toden totta ollakaan, mutta toisaalta kun huvikseni lueskelin Gummeruksen suuren romaanikilpailun kirjoittamisvinkkejä, siellä nimen omaan kannustettiin pyrkimään tarkkuuteen tunteen kuvauksessa. Silloin lukijan on helpompi samaistua henkilöihin. Hemingway oli haka luomaan tunnetta ja tunnelmaa kertomalla vain sen mitä henkilö tekee. Hän ei mennyt hahmon pään sisään ja selvittänyt lukijalle jokaista tunnetta ja ajatusta. Tolstoi taas teki juuri päinvastoin ja teki kirjallisuuden historiaa. Kaipa tässä pitää ihan itse arvioida kumpaa neuvoa kuuntelee. Mihin omat taidot riittävät?
 
Aloitin Sodan ja rauhan aikoinaan ja pidin siitä tosi paljon. Valitettavasti äidin vanhasta neljän volyymin painoksesta oli se toinen volyymi hävinnyt, joten teos jäi kesken. Nolo! Pitääkin jossain vaiheessa aloittaa kokonaan alusta ja varmistaa, että kaikki kirjat on saatavissa.
Syksy on ehdottomasti paras vuodenaika. Niin kirjoittamiseen kuin kaikkeen muuhunkin tekemiseen. Kesähorroksen jälkeen aivot tuntuvat taas raksuttavan ja tekee mieli tehdä uusia suunnitelmia. Talvellakin on helpompi ajatella kuin kesällä, joten vaikka monena yönä on ollut jo pakkasta ja odotellaan lunta, mieli on virkeä ja myönteinen.
 

26 lokakuuta 2013

Sienimäiset hautajaiset

Ainoa syy miksi kaipaan joskus Facebookia on Suomen sieniseuran ryhmä siellä. Hienoja kuvia sienistä, joita ei olisi uskonut olevan olemassakaan näillä korkeuksilla ja lajintunnistusapua aina kun tarvitsee. Sienissä on jotain todella mielenkiintoista. Kieltämättä vähän innostuin, kun luin Hesarista että kannon pielessä kasvavan mesisienen maanalainen rihmasto voi olla 10 neliökilometriä laaja. Sienet siis tietämättämme hallitsevat maailmaa.

Sienten valtaan luovutamme myös omat maalliset jäännöksemme kun kuolemme. Taiteilija Jae Rhim Lee on kehittänyt Infinity Burial- projektin, jossa sieniä voi jopa vähän avittaa hyödyllisessä hajotustyössään. Ruumista ei käsitelläkään maatumista estävillä palsamointilitkuilla, eikä sitä pakata huippukalliiseen, myrkyillä kyllästettyyn arkkuhökötykseen. Ei, vaan sen päälle puetaan taiteilijan suunnittelema sienipuku.

Sienipuku hautajaiset Fungus funeral suit

Puku on tehty orgaanisesta puuvillasta ja sienirihmastoja muistuttavissa kuvioissa on mukana oikeita sieni-itiöitä. Jotta maatuminen kävisi vieläkin nopeammin ja luontoystävällisemmin, ruumis käsitellään lisäksi sienten kasvua edistävillä yhdisteillä. Eipä yhtään hullumpi idea.

Infinity Burial Project

23 lokakuuta 2013

Maito (raapale)


Teppo tiesi, että maito oli seissyt jääkaapissa liian kauan. Ei hän edes juonut maitoa, kunhan vieraita varten oli ostanut. Aluksi kyse oli ollut pelkästä hajamielisyydestä. Maito oli unohtunut jääkaapin perälle. Kolme kuukautta myöhemmin Teppo oli huomannut asian. Sen jälkeen kyse oli ilkikurisesta uteliaisuudesta. Hän halusi nähdä mitä maidolle tapahtuisi, tapahtuisiko mitään. Purkki oli näyttänyt turvonneelta jo monta viikkoa sitten. Paine sen sisällä kasvoi. Jotain uutta oli syntymässä. Teppo vilkaisi projektiaan aina käydessään kaapilla. Hän oli pettynyt, kun purkki ei ollut vieläkään haljennut. Eräänä yönä Teppo heräsi säpsähtäen unestaan. Ensin hän kuuli pelkän hiljaisuuden. Sitten varovaisen koputuksen. Jokin halusi jääkaapista ulos.

19 lokakuuta 2013

Ruttonaamio

Toiset ihailevat keskiaikaa. Minulle aikakaudesta tulee mieleen päällimmäisenä musta surma. Siitä puheen ollen..Tom Banwell tekee upeita naamioita. Olen jo monta vuotta haaveillut ruttolääkärin naamiosta ja tästä galleriasta löytyi heti useampi ihanuus.



 


 
Deviantart/ Tom Banwell
 

15 lokakuuta 2013

Ideoista puutetta?

Kirjoittajille vinkkejä jakavalla Forfattartips.se- sivuilla on hauska juonikone, joka arpoo muutamasta miljardista vaihtoehdosta uusia juonia silmänräpäyksessä. Yhdistelmät ovat aika hulvattomia ja ne ovat ruotsiksi, mutta kyllä sieltä tuli sellaisiakin ideoita, joita voisi ehkä työstää eteenpäin. :D

Hippimäinen eläkeläinen juo itsensä känniin, koska ei halua liekittää linnaa.
Edesvastuuton kultaseppä tuntee pakkoa viiltää tanssiyhtyeen soittajaa.
Opettaja on aivan liian loppuunpalanut myydäkseen albiinokirahvin. 
Baby Bat/ Imgur

 

13 lokakuuta 2013

Ruskaa ja oopperaa

Ruska on kauneimmillaan. Värit ovat luonnossa niin mahtavat, että minun on alkanut tehdä mieli piirtää ja maalata. En ole harrastanut sellaista ainakaan kymmeneen vuoteen, vaikka kerran olin siitä hyvinkin kiinnostunut. Aika vain ei tahdo riittää kaikkeen mitä haluaisi tehdä. Olen jo siitä tyytyväinen, kun löydän hetkiä kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Viikko sitten olin yksikseni oopperassa. (Yksin elokuviin ja konsertteihin meneminen on ihan parasta. Saa istua rötköttää leveästi takarivissä, eikä tarvitse miettiä mitä vieressä istuva kaveri tykkää. Väliajalla saa nauttia viinilasillisen ja kyräillä muuta yleisöä ilman, että pitää jutustella kenenkään kanssa.) Katselin New Yorkin Metropolitanista suorana lähetyksenä lähetettävän Tsaikovskin Jevgeni Oneginin. Hienoutta! Tulin miettineeksi, että ooppera on ihmiskuntaa kauneimmillaan. Eri maista, eri kieltä puhuvat ihmiset yhdistävät voimansa ja aikaansaavat jotain aivan upeaa. Marissa Mehrin oopperamaailmaan sijoittuva esikoisteos Veristen varjojen ooppera on lukulistallani. Yritän löytää kirjan jotain kautta jostain.

Yevgeni Onegin Metropolitan Live Opera

Olen muovannut dekkariani pikkuhiljaa, lukenut lukuja uudestaan ja poistanut hölmöjä täytesanoja ja vanhan toistoa. Olen yrittänyt lukea tarinaa ulkopuolisen näkökulmasta ja välttää lukijan aliarvioimista. Kaikkea ei todellakaan pidä vääntää ratakiskosta. Monia juttuja pitää jättää lukijan löydettäväksi. Yhden uuden luvunkin kirjoitin. Sivuja on nyt 296. Määrä tulee vielä muuttumaan. Ihmeen paljon olen löytänyt kärsivällisyyttä vanhan lukemiseen ja sorkkimiseen. Oikeastaan sormet ovat alkaneet syyhytä takaisin M&M:n pariin, johon en ole koskenut tikullakaan tosi pitkään aikaan, ja joka kuitenkin on se ihan ensimmäinen projektini.

Tällaisen ihanan ihmetyksen nostin kadulta sivuun.

01 lokakuuta 2013

Kun EI ei riitä

Lauantain Aftonbladetissa kerrottiin hämmentävästä tapauksesta, jossa kuusi 15-vuotiaan tytön raiskannutta poikaa vapautettiin täysin syytteistä. Joukkoraiskaajien osalla kun piti soveltaa lakia, jonka sanamuotoa oli muutettu vasta kesäkuun alussa ja rikos oli tapahtunut maaliskuussa. Vanhan määritelmän mukaan raiskaus toteutuu vain silloin, kun uhri on avuttomassa tilassa. Kuusi poikaa olivat piirittäneet juhlissa 15-vuotiaan tytön, lukinneet tämän huoneeseen, riistäneet hänen kännykkänsä ja sen jälkeen repineet häneltä vaatteet päältä. Tyttö oli joutunut paniikkiin, eikä kuulemma ollut osannut tehdä tarpeeksi vastarintaa, vaikka oli ilmaissut tahtonsa suusanallisesti. Tuomari Sven Jönsonin mukaan tyttö ei ole ollut avuttomassa tilassa ja toistuvien kieltojen lisäksi hänen olisi pitänyt pistää enemmän hanttiin. Pelkkä ei, ei tee kuudesta päällekäyjästä raiskaajia.
Hon kan mycket väl ha sagt nej, men även om det varit så blir det inte per automatik våldtäkt. Så kallat tjatsex är inte något som faller inom våldtäkt. De samlag som ägt rum kan mycket väl ha skett mot hennes uttryckliga vilja men om det inte varit utnyttjande av ett hjälplöst tillstånd är det inte våldtäkt.
Kuusi raiskaajaa ovat nyt vapaina, heidän 15-vuotias uhrinsa ei kirjoituksen mukaan uskalla enää mennä pimeällä ulos.

Ruotsin laki nykyisessä muodossaan määrittelee raiskauksen uhrin erityisen alttiissa/suojattomassa tilanteessa olevaksi. Jatkossa kuulemme varmasti tajuntaa räjäyttäviä raiskaajien puolusteluita, jotka perustavat itsensä tuohon hienoon sanaan erityisen.

25 syyskuuta 2013

Ehkä (raapale)


Ei hän ollut oikeastaan odottanutkaan selviävänsä hengissä kotiin. Taistelun jälkeinen hiljaisuus oli silti tuntunut armahtavalta. Viidakko oli kätkenyt hänet kosteaan syleilyynsä, piilottanut vihollisilta. Hän oli kiitollinen jokaisesta askeleesta, jonka sai ottaa. Moni hänen tovereistaan ei ottaisi enää yhtäkään askelta. Hän joutui kävelemään heidän silpoutuneiden ruumiidensa ylitse. Ne olivat jo alkaneet peittyä maata verhoavaan tiheään aluskasvillisuuteen. Puut harvenivat ja hän tuli aukealle. Hän ei pysähtynyt. Hänen oli päästävä kauas rintamalta, muuten hänkin jäisi kasvien ruoaksi. Mielen oli vallannut toiveikas sana. Se kasvoi ja voimistui mitä kauemmaksi hän pääsi. Ehkä. Ehkä hän pääsisi elävänä kotiin. Jalan alta kuului kovaääninen naksaus. Hän jähmettyi paikoilleen.

23 syyskuuta 2013

Me kuollaan kaikki

En saanut viikonloppuna kirjoitettua mitään omiin projekteihini liittyvää, enkä ole jaksanut lukeakaan mitään muutamaan päivään. Lauantaina ajelin Hallstavikiin ja haastattelin siellä asuvaa taidemaalaria. Siitä kirjoitin lehtijutun.

Sunnuntaiaamuna saimme järkyttäviä uutisia, kun kaverini soitti ja kertoi tätinsä kuolleen rajussa tulipalossa. Tätä tätiä en juurikaan tuntenut, vaikka hän tässä samalla kylällä asui, mutta palossa meni myös hänen aviomiehensä isä, jonka tunsimme oikein hyvin. Ihan noin vain yllättäen. Ei sitä oikein tajuakaan vielä. Aviomies ei ollut talossa palon syttyessä, mutta häneltä meni siis kerralla vaimo ja isä ja koko omaisuus. Talo oli palanut ihan maan tasalle. En ole halunnut käydä katsomassa, vaikka moni muu oli jo uteliaisuuttaan käynyt paikalla pyörimässä. Kuolema vetää aina yleisöä.

Aika saamattomat ja synkät tunnelmat tällä hetkellä. Melkein kaikki illat ovat menneet elokuvia tuijotellessa. Katsoin mm. dokumentin Chasing Ice, joka oli vaikuttavaa, mutta samalla äärimmäisen lannistavaa katsottavaa. Iänkaikkisen vanhat jäätiköt sulavat silmissä.


Niin, ja Madagaskarin ai-ait ovat kuolemassa sukupuuttoon. Osittain siksi, että paikalliset uskovat ai-ain pitkän keskisormen merkitsevän ennenaikaista kuolemaa sille, jota sormi osoittaa. Siksi kaikkein fiksuinta mitä voi tehdä, on tappaa ai-ai välittömästi, kun sen näkee, ja ripustaa raato puuhun roikkumaan.

@wired.com / Ed Louis

15 syyskuuta 2013

Uusi projekti

Dekkarin editointi edistyy. Se on vähän vähemmän surkea kuin viikko sitten. Moni asia silti epäilyttää vielä. Yksi henkilöistä on ihan liian paperinen ja tarvitsee lihaa luiden ympärille. Turhia hahmoja tarinassa ei mielestäni ole, kaikilla on tarkoituksensa. Heistä pitää vain tehdä uskottavampia. Olen karsinut turhia kappaleita kovalla kädellä ja kirjoittanut vähän lisääkin. Päähenkilön sairaudesta olen kertonut vähän enemmän nyt ja siitä miten se aiheuttaa ahdinkoa. Tekeleen on tarkoitus olla trilleri, joten tietyn jännitteen täytyy pysyä yllä alusta loppuun. Turhia löpinöitä on pakko vielä höylätä pois. Romaanin aloituskappalekin on alkanut ottaa silmään. Aloituslauseenkin olen kirjoittanut kokonaan uusiksi ja tulen luultavasti tekemään sen vielä monta kertaa.


Mutta sitten: menin aloittamaan uudenkin projektin ihan tuosta vain! Tarinan, joka sijoittuu tänne Ruotsiin. Maa kun on tullut viidessä vuodessa jo aika tutuksi ja nimenomaan ruotsinsuomalaisia kun tapaan päivittäin. Mustan huumorin sävyttämä tarina on kypsynyt jo jonkun aikaa ja eilen aloin laittaa ajatuksia paperille. En silti anna sen viedä energiaa tästä dekkaritrilleriprojektista, koska se on kuitenkin näinkin pitkälle edistynyt.

buttersafe.com

12 syyskuuta 2013

Hiljainen vallankumous

Kauneus ja terveys- lehdessä oli kirjoitus introverteista, sekä pieni kysymystesti, jolla saattoi testata onko itse sellainen. En muuta tulosta testistä odottanutkaan, kuin että olen selvä introvertti. Olen aina ollut ja tulen olemaan. Testi löytyy myös kirjailija Susan Cainin sivulta. (Kyllä, myönnän etten aina halua vastata puhelimeen, kun se soi.)

Susan Cain on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan introverttina. Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking on bestseller ja on nyt minunkin lukulistallani. Kirjailija pohtii sitä miksi tässä ekstroverttien maailmassa tarvitaan meitä introvertteja. Introverteilla on monia vahvuuksia, mutta valitettavasti heitä syyllistetään siitä, etteivät he ole puheliaita ja ulospäinsuuntautuneita. Heitä pidetään myös ujoina ja saamattomina, mikä ei useinkaan pidä paikkaansa. Cain toivoo myös, että introvertit lapset saisivat toteuttaa itseään tavoilla, jotka sopivat heille, että heitä pidettäisiin yhtä lahjakkaina kuin ekstroverttejä sisaruksiaan ja luokkakavereitaan.



Kun pari viikkoa sitten haastattelin erästä taiteilijaa sanomalehtijuttuani varten, tulimme puhuneeksi aamu- ja iltaunisuudesta. On jännä miten aamu-unisia ihmisiä syyllistetään edelleen, vaikka vuorokausirytmi on meillä kaikilla hieman erilainen ja on kirjoitettu osaltaan jo perimäämme. Kaikkien pitäisi sulloutua samaan muottiin. Kuudelta heräämistä pidetään hienona. Kaikkien pitäisi jaksaa nousta ylös sian pieraisun aikaan ja haukotella ensimmäisen kerran viimeistään iltayhdeksältä.

Sama se on introverteilla. Jos on aamu-uninen introvertti, kuten allekirjoittanut, on se lienee kaikista epätoivottavin yhdistelmä.  Jo lapsena olisi pitänyt jaksaa olla koko ajan tosi sosiaalinen ja leikkiä aina muitten kanssa. Suomessakin pitäisi siis mieluiten olla ekstrovertti, vaikka olemmekin tunnettuja juroudesta ja pimeistä talvista. Minulla vanhemmat ovat vahvasti introverttiyteen kallellaan, joten olen saanut heiltä paljon ymmärrystä. Meillä luettiin paljon ja kun en yhtään kiinnostunut minulle poimituista kaveriehdokkaista, ei asiasta huolestuttu ylenmäärin. Oli minulla yksi hyvä kaveri, myöhemmin toinenkin. Enkä ole koskaan pitänyt itseäni ujona. Olen vain äärimmäisen huono small talkissa. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, etten jaksa enkä halua puhua, jos minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Ei siitä ole kauaa kun sain kuulla asiasta. Annan kuulemma itsestäni kylmän vaikutelman. Tämä siitäkin huolimatta, etten todellakaan ole töykeä tai totinen ihminen.

Susan Cain on laatinut kuudentoista kohdan manifestin, joka muistuttaa siitä, että introverttejä tulisi pitää arvossa, eikä kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Tässä muutama poiminto listasta.

  • There’s a word for “people who are in their heads too much”: thinkers.
  • Our culture rightly admires risk-takers, but we need our “heed-takers” more than ever.
  • Solitude is a catalyst for innovation.
  • The next generation of quiet kids can and should be raised to know their own strength.
  • Sometimes it helps to be a pretend-extrovert. There’s always time to be quiet later.
  • But in the long run, staying true to your temperament is the key to finding work you love and work that matters.



08 syyskuuta 2013

Vallvik

Viikko on mennyt taas nopeasti. Olen jatkanut dekkarini editoimista ja tehnyt taas toimittajankin hommia. Kaksi lehtijuttua olen kirjoittanut ja kolmas on kesken.  Eilen olin Ljusnen lähellä Vallvikissa ja seurailin paikallisen suomiseuran syyskauden avajaisia. Kun tapaa ja haastattelee ihmisiä, saa paljon ideoita tulevia tarinoita silmällä pitäen. Lauloinpa yhden kappaleen karaokessakin. Vallvik on upea paikka. Leirintäalue on meren rannassa, eikä mökkien vuokrakaan kuulemma päätä huimaa.
 

 
 
 
 
Kössikin osaa näyttää kissamaisen uljaalta, vaikkei aina uskoisi. Karhunvatukat ovat kypsymässä.
 
 
 


04 syyskuuta 2013

Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläiseltä on tulossa uusi kirja lokakuussa. Hyvältä näyttää, odotan mielenkiinnolla!


31 elokuuta 2013

Tappaminen on taidetta

Olen lukenut kotimaisia spefi-novelleja.

Katri Alatalo: Ei poikasi ole kuollut
Markus Harju: Hopeamorsian
Magdalena Hai: Erehdys
J.S. Meresmaa: Puhtaan lumen aikaan ja Furberry

9/10
Näistä pidin eniten Meresmaan novellista Puhtaan lumen aikaan.

Oman tieteisnovellin kirjoitus on sen puoleen tökkinyt. Uskon edelleen itse tarinan ideaan, mutta toteutus on melko kädetön. Pitää aloittaa ihan alusta, kun joskus jaksaa.

Dekkarin editointi on tuntunut tällä hetkellä kaikkein mielekkäimmältä puuhalta, uskomatonta mutta totta. Siinäkin idea, jonka ympärille tarinan olen kirjoittanut, tuntuu edelleen hyvältä. Olen takuuvarmasti juonivetoinen kirjoittaja. Kieltä ja rakennetta pitää hioa valtavasti, henkilöiden uskottavuutta ja motiiveja myös. Olen vasta nyt pääsemässä jyvälle siitä, mitä editointi on. Lainasin jopa hetken mielijohteesta kirjastosta löytämäni kirjoittamisoppaan. Olen aikaisemmin vain selaillut muutamia opuksia, sekä netissä lukenut vinkkejä tarinan muokkaamiseen. Kaikki tuntuvat olevan aika erimielisiä siinä, miten kirjasta saa julkaisukelpoisen. Yksimielisiä ollaan vain siinä, että pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja lukea, lukea, lukea.

Sören Bondesonin Konsten att döda - Så skriver du en kriminalroman on nimensä mukaisesti rikosromaanin kirjoittamisopas. Alussa on tuttu neuvo, ettei inspiraatiota kannata kauaa odotella. Pitää istua ja kirjoittaa. Vähän niin kuulemma Väinö Linnakin sanoi..
En författare ska ha två rejäla rövklimpar och en halv hjärna.
Kirjailija tarvitsee siis istumalihaksia. Kirjassa mukana ovat myös rikoskirjailijat Jens Lapidus, Åsa Larsson ja Tove Klackenberg. He kirjoittavat omista taustoistaan ja kirjoitusrutiineistaan ja otteita heidän romaaneistaan lainataan eri luvuissa esimerkkeinä hyvästä dialogista tai ympäristön kuvauksesta.

Vasta luettuani kirjan neuvoja hyvän dialogin rakentamiseen, aloin olla huolissani dekkarin tekeleeni dialogista. Tähän asti olen ollut melko varma sen toimivuudesta, mutta pitänee tarkastaa asia ihan perusteellisesti. Sören Bondeson varoittaa esim. hahmoista, jotka puhuvat vahvaa murretta. Hänen mielestään on parempi viitata murteeseen parilla sanalla dialogin lomassa, kuin kirjoittaa kaikki repliikit mahdollisimman paksusti ja leveästi. Tämä osui ja upposi. Olen veivaillut asiaa edestakaisin osaamatta päättää miten kirjoitan repliikit henkilölle, joka on savolainen. Olen kokeillut kirjoittaa oikein leveää savoa, toisaalta kirjakieltä. Pitää siis yrittää löytää kultainen keskitie. En halua hahmosta uutta Jar Jar Binksiä, joka vain ärsyttää kaikkia.
Om du vill skriva in dialekt i dialogen så är det bättre att antyda dialekten med ett ord här och var i stället för att skriva ut hela de dialektala meningarna.
Ympäristöäkin on joskus vaikea kuvailla. Ei halua kirjoittaa liian tönkköjä yksityiskohtia tapettien kuvioista, mutta on annettava jotain jolle lukija voi rakentaa tapahtumien näyttämön mielessään. Bondeson, joka on kirjailija ja opettaa kirjoittamista, kertoo että on itse vuosien varrella laittanut ylös kaikki ympäristöä kuvailevat virkkeet, jotka ovat hänen mielestään osuneet nappiin. Osan hän on keksinyt itse, toisen osan lainannut lukemistaan kirjoista. Niistä on muodostunut hakemisto, jossa hakusanojen sade, meri, lumi jne. alta löytyy käyttökelpoisia adjektiiveja ja lausahduksia. Tämä oli hyvä idea ja voisin itsekin perustaa oman hakemistoni.

Jatkan kirjan lukemista ja katson löytyykö sieltä muita käytännön vinkkejä onnettomalle rikoskässärilleni.



27 elokuuta 2013

Miten sontiaiset yrittivät pelastaa maailman ja me estimme niitä.

Geotrupidae-heimoon eli sittiäisiin kuuluvista kovakuoriaista joillekin voi tulla mieleen muinaisten egyptiläisten palvoma auringonjumala Khepri. Kaikki ovat varmaan nähneet ainakin kuvia sittiäisistä, jotka pyörittelevät edellään pientä lantapalloa. Egyptiläisten mielestä se oli sopiva viittaus taivaankannen yli pyörivään aurinkoon.


Sittiäisten latinan kielinen nimi Geotrupidae tulee sanoista maa ja porata. Useat heimoon kuuluvat lajit kaivavat koloja maahan, toiset hyödyntävät eläinten lantaa. Sittisontiainen eli viralliselta nimeltään isosittiäinen etsii keväällä kumppaninsa kanssa sopivan lantakasan. Sitten pariskunta kaivaa sen alle jopa puolen metrin syvyisen onkalon. Naaras jatkaa työtä kaivamalla erillisiä sivuonkaloita, joihin se tuo lantaa ja munii munansa. Onkalot tukitaan lisäksi lannalla ja siitä riittää munista kuoriutuville toukille ravintoa noin vuoden ajaksi.

Metsässä isosittiäisiä näkee aika usein. Joskus poimin yhden kämmenelleni, vaikka tiedänkin mihin se on sievät jalkansa työntänyt. Musta panssari hohtaa sinisen sävyissä ja on vastustamattoman kaunis. Kuoriainen jähmettyy ja jaksaa esittää kuollutta yllättävän kauan. Useimmiten sontiaisen kärsivällisyys voittaa omani ja lasken sen takaisin polun varteen.

Helsingin sanomissa oli kirjoitus lantakuoriaisista tehdystä tutkimuksesta. Nyt on selvää näyttöä siitä, että lantiaisilla on oma tärkeä paikkansa maailmankaikkeudessa (vaikken ymmärrä miksi sitä kukaan olisi koskaan epäillytkään?).

Tutkimuksessa todettiin, että sittiäistä pienikokoisempi lantiainen puhkoo ja porailee lantapaakkuihin reikiä, mikä auttaa ilman vaihtumista paakun sisällä. Tämä puolestaan vähentää syntyviä metaanipäästöjä. Metaani on hiilidioksidia huomattavasti tehokkaampi kasvihuonekaasu ja edesauttaa ilmaston lämpenemistä, joten pieni lantiainen taistelee puolestamme ilmastonmuutosta vastaan.

Sittiäisten työtä halutaan tutkia seuraavaksi ja niidenkin työpanos osoittautuu varmasti arvokkaaksi.

Ikävä kyllä kirjoitus päättyy masentavaan muistutukseen siitä, että maatalouden nopean rakennemuutoksen vuoksi lantakuoriaisten elintila on vähentynyt ja niiden muodostamat yhdyskunnat ovat pirstoutuneet erillisiksi saarekkeiksi. Tämä lisää huomattavasti sukupuuton riskiä.

Carl Farmer/nature-diary.co.uk
On helppo nauraa egyptiläisille, joiden parhaat lääkärit käyttivät hoitoja, jotka tappoivat potilaan varmemmin kuin itse sairaus, joita he yrittivät parantaa, ja jotka palvoivat lantaa pyörittäviä hyönteisiä jumalina. Me tiedämme bakteereista ja viruksista. Me tiedämme hyvin, että maa kiertää aurinkoa ja sen takia aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Me tiedämme paljon enemmän kuin egyptiläiset. Meillä on tiede, joka ottaa valtavia edistysaskelia joka päivä. Tiedosta ei ole puutetta ja se tieto todistaa meille häkellyttävän yksityiskohtaisesti miten monin eri tavoin toimimme väärin ja tuhoamme kotiamme. Silti jatkamme samaa rataa seurauksista välittämättä (ja tiede kertoo meille ne seurauksetkin pelottavan yksityiskohtaisesti).

Egyptiläiset nauraisivat meille, jos olisivat näkemässä. Tai itkisivät.



25 elokuuta 2013

Elämää autiotaloissa

 
Abandonedography.com kerää yhteen mahtavia valokuvia hylätyistä rakennuksista ympäri maailmaa.

Alessio Albi/ abandonedography.com
Leigh Rebecca/ abandonedography.com

abandonedography.com
abandonedography.com
abandonedography.com
Brasilialainen katutaiteilija Herbert Baglione maalaa varjoja hylätyssä psykiatrisessa sairaalassa.

Herbert Baglione/ abandonedography.com
Tyhjiksi jääneissä, autioissa taloissa on jotain tavattoman surullista, mutta niistä on kiehtovaa keksiä tarinoita. Joku on suunnitellut ne, rakentanut ne, elänyt elämäänsä niissä. Jostain syystä vuosien vieriessä talot tyhjentyvät, eikä kukaan enää pidä huolta niistä. Se ei tarkoita sitä, etteikö niissä olisi silti elämää. Löysin kirjastosta ihanan kirjan Viimeiset vieraat, jossa yhdistyvät kauniit valokuvat ja Risto Rasan hurmaavat runot.

Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa

24 elokuuta 2013

Sankarit (raapale)


Miehet näyttivät ihan pojilta maatessaan paareilla. Heitä tuotiin sisään kymmenittäin. He juttelivat ja naureskelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muistin sen, mitä kaikille hoitajille oli kerrottu hetkeä aiemmin. Se olisi vain väliaikaista. Piti pysyä rauhallisena, varautua tulevaan. Ei saanut näyttää kauhua, joka väreili ihon alla. He olivat sankareita. He olivat antaneet elämänsä meidän puolestamme, vaikkeivät he itse tienneet sitä vielä. Oireet alkaisivat parin tunnin kuluttua. Päänsärky ja pahoinvointi tulisivat heille yllätyksenä. Oksentaminen pelottaisi enemmän. He tietäisivät jonkin olevan pielessä. Sisäelimet olivat jo kuolleet. Iho alkaisi irrota vasta myöhemmin. Säteily oli jo tappanut heidät kaikki. En voinut muuta kuin odottaa.

17 elokuuta 2013

Aivan.

Harvinaisen innon puuskan otteessa otin esiin dekkarin tekeleeni, joka on odotellut editointikierrosta jo jonkun tovin. Huomasin parikin asiaa: ensiksikin parin kuukauden tauko teki hyvää, näen tekstin ihan uusin silmin. Toiseksi ehkäpä juuri edellä mainitusta johtuen, jouduin toteamaan, että tekele on paljon paskempi kuin muistinkaan.
Aivan. Silti olen edes siitä tyytyväinen, että jaksoin tarttua urakkaan uudestaan. Tarina on jo lyhentynyt neljällä sivulla ja se on vasta alkua. Joukossa on vielä aivan turhia kappaleita, jotka pitää tunnistaa ja eliminoida.
Luin Shimo Suntilan raapaleprojektista, jossa hän kirjoitti raapaleen jokaiselle vuoden päivälle. Sain siitäkin intoa kokeilla kirjoittaa raapaleen, tasan sadan sanan pituisen lyhytnovellin. Aivan kuten Suntila mainitsi, se on loistavaa harjoitusta tekstin tiivistämiseen, tarinan olennaisimman osan löytämiseen. Se tulee kyllä tarpeeseen.
Olen kuluvana viikkona rustaillut myös toista projektia, tieteisnovellia jonka alunperin uumoilin lähettäväni Portin novellikilpailuun, ja olen todennut olevani enemmän romaanikirjoittaja kuin novellikirjoittaja. Sorrun nimittäin jaaritteluihin tämän tästä.