31 elokuuta 2013

Tappaminen on taidetta

Olen lukenut kotimaisia spefi-novelleja.

Katri Alatalo: Ei poikasi ole kuollut
Markus Harju: Hopeamorsian
Magdalena Hai: Erehdys
J.S. Meresmaa: Puhtaan lumen aikaan ja Furberry

9/10
Näistä pidin eniten Meresmaan novellista Puhtaan lumen aikaan.

Oman tieteisnovellin kirjoitus on sen puoleen tökkinyt. Uskon edelleen itse tarinan ideaan, mutta toteutus on melko kädetön. Pitää aloittaa ihan alusta, kun joskus jaksaa.

Dekkarin editointi on tuntunut tällä hetkellä kaikkein mielekkäimmältä puuhalta, uskomatonta mutta totta. Siinäkin idea, jonka ympärille tarinan olen kirjoittanut, tuntuu edelleen hyvältä. Olen takuuvarmasti juonivetoinen kirjoittaja. Kieltä ja rakennetta pitää hioa valtavasti, henkilöiden uskottavuutta ja motiiveja myös. Olen vasta nyt pääsemässä jyvälle siitä, mitä editointi on. Lainasin jopa hetken mielijohteesta kirjastosta löytämäni kirjoittamisoppaan. Olen aikaisemmin vain selaillut muutamia opuksia, sekä netissä lukenut vinkkejä tarinan muokkaamiseen. Kaikki tuntuvat olevan aika erimielisiä siinä, miten kirjasta saa julkaisukelpoisen. Yksimielisiä ollaan vain siinä, että pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa ja lukea, lukea, lukea.

Sören Bondesonin Konsten att döda - Så skriver du en kriminalroman on nimensä mukaisesti rikosromaanin kirjoittamisopas. Alussa on tuttu neuvo, ettei inspiraatiota kannata kauaa odotella. Pitää istua ja kirjoittaa. Vähän niin kuulemma Väinö Linnakin sanoi..
En författare ska ha två rejäla rövklimpar och en halv hjärna.
Kirjailija tarvitsee siis istumalihaksia. Kirjassa mukana ovat myös rikoskirjailijat Jens Lapidus, Åsa Larsson ja Tove Klackenberg. He kirjoittavat omista taustoistaan ja kirjoitusrutiineistaan ja otteita heidän romaaneistaan lainataan eri luvuissa esimerkkeinä hyvästä dialogista tai ympäristön kuvauksesta.

Vasta luettuani kirjan neuvoja hyvän dialogin rakentamiseen, aloin olla huolissani dekkarin tekeleeni dialogista. Tähän asti olen ollut melko varma sen toimivuudesta, mutta pitänee tarkastaa asia ihan perusteellisesti. Sören Bondeson varoittaa esim. hahmoista, jotka puhuvat vahvaa murretta. Hänen mielestään on parempi viitata murteeseen parilla sanalla dialogin lomassa, kuin kirjoittaa kaikki repliikit mahdollisimman paksusti ja leveästi. Tämä osui ja upposi. Olen veivaillut asiaa edestakaisin osaamatta päättää miten kirjoitan repliikit henkilölle, joka on savolainen. Olen kokeillut kirjoittaa oikein leveää savoa, toisaalta kirjakieltä. Pitää siis yrittää löytää kultainen keskitie. En halua hahmosta uutta Jar Jar Binksiä, joka vain ärsyttää kaikkia.
Om du vill skriva in dialekt i dialogen så är det bättre att antyda dialekten med ett ord här och var i stället för att skriva ut hela de dialektala meningarna.
Ympäristöäkin on joskus vaikea kuvailla. Ei halua kirjoittaa liian tönkköjä yksityiskohtia tapettien kuvioista, mutta on annettava jotain jolle lukija voi rakentaa tapahtumien näyttämön mielessään. Bondeson, joka on kirjailija ja opettaa kirjoittamista, kertoo että on itse vuosien varrella laittanut ylös kaikki ympäristöä kuvailevat virkkeet, jotka ovat hänen mielestään osuneet nappiin. Osan hän on keksinyt itse, toisen osan lainannut lukemistaan kirjoista. Niistä on muodostunut hakemisto, jossa hakusanojen sade, meri, lumi jne. alta löytyy käyttökelpoisia adjektiiveja ja lausahduksia. Tämä oli hyvä idea ja voisin itsekin perustaa oman hakemistoni.

Jatkan kirjan lukemista ja katson löytyykö sieltä muita käytännön vinkkejä onnettomalle rikoskässärilleni.



27 elokuuta 2013

Miten sontiaiset yrittivät pelastaa maailman ja me estimme niitä.

Geotrupidae-heimoon eli sittiäisiin kuuluvista kovakuoriaista joillekin voi tulla mieleen muinaisten egyptiläisten palvoma auringonjumala Khepri. Kaikki ovat varmaan nähneet ainakin kuvia sittiäisistä, jotka pyörittelevät edellään pientä lantapalloa. Egyptiläisten mielestä se oli sopiva viittaus taivaankannen yli pyörivään aurinkoon.


Sittiäisten latinan kielinen nimi Geotrupidae tulee sanoista maa ja porata. Useat heimoon kuuluvat lajit kaivavat koloja maahan, toiset hyödyntävät eläinten lantaa. Sittisontiainen eli viralliselta nimeltään isosittiäinen etsii keväällä kumppaninsa kanssa sopivan lantakasan. Sitten pariskunta kaivaa sen alle jopa puolen metrin syvyisen onkalon. Naaras jatkaa työtä kaivamalla erillisiä sivuonkaloita, joihin se tuo lantaa ja munii munansa. Onkalot tukitaan lisäksi lannalla ja siitä riittää munista kuoriutuville toukille ravintoa noin vuoden ajaksi.

Metsässä isosittiäisiä näkee aika usein. Joskus poimin yhden kämmenelleni, vaikka tiedänkin mihin se on sievät jalkansa työntänyt. Musta panssari hohtaa sinisen sävyissä ja on vastustamattoman kaunis. Kuoriainen jähmettyy ja jaksaa esittää kuollutta yllättävän kauan. Useimmiten sontiaisen kärsivällisyys voittaa omani ja lasken sen takaisin polun varteen.

Helsingin sanomissa oli kirjoitus lantakuoriaisista tehdystä tutkimuksesta. Nyt on selvää näyttöä siitä, että lantiaisilla on oma tärkeä paikkansa maailmankaikkeudessa (vaikken ymmärrä miksi sitä kukaan olisi koskaan epäillytkään?).

Tutkimuksessa todettiin, että sittiäistä pienikokoisempi lantiainen puhkoo ja porailee lantapaakkuihin reikiä, mikä auttaa ilman vaihtumista paakun sisällä. Tämä puolestaan vähentää syntyviä metaanipäästöjä. Metaani on hiilidioksidia huomattavasti tehokkaampi kasvihuonekaasu ja edesauttaa ilmaston lämpenemistä, joten pieni lantiainen taistelee puolestamme ilmastonmuutosta vastaan.

Sittiäisten työtä halutaan tutkia seuraavaksi ja niidenkin työpanos osoittautuu varmasti arvokkaaksi.

Ikävä kyllä kirjoitus päättyy masentavaan muistutukseen siitä, että maatalouden nopean rakennemuutoksen vuoksi lantakuoriaisten elintila on vähentynyt ja niiden muodostamat yhdyskunnat ovat pirstoutuneet erillisiksi saarekkeiksi. Tämä lisää huomattavasti sukupuuton riskiä.

Carl Farmer/nature-diary.co.uk
On helppo nauraa egyptiläisille, joiden parhaat lääkärit käyttivät hoitoja, jotka tappoivat potilaan varmemmin kuin itse sairaus, joita he yrittivät parantaa, ja jotka palvoivat lantaa pyörittäviä hyönteisiä jumalina. Me tiedämme bakteereista ja viruksista. Me tiedämme hyvin, että maa kiertää aurinkoa ja sen takia aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Me tiedämme paljon enemmän kuin egyptiläiset. Meillä on tiede, joka ottaa valtavia edistysaskelia joka päivä. Tiedosta ei ole puutetta ja se tieto todistaa meille häkellyttävän yksityiskohtaisesti miten monin eri tavoin toimimme väärin ja tuhoamme kotiamme. Silti jatkamme samaa rataa seurauksista välittämättä (ja tiede kertoo meille ne seurauksetkin pelottavan yksityiskohtaisesti).

Egyptiläiset nauraisivat meille, jos olisivat näkemässä. Tai itkisivät.



25 elokuuta 2013

Elämää autiotaloissa

 
Abandonedography.com kerää yhteen mahtavia valokuvia hylätyistä rakennuksista ympäri maailmaa.

Alessio Albi/ abandonedography.com
Leigh Rebecca/ abandonedography.com

abandonedography.com
abandonedography.com
abandonedography.com
Brasilialainen katutaiteilija Herbert Baglione maalaa varjoja hylätyssä psykiatrisessa sairaalassa.

Herbert Baglione/ abandonedography.com
Tyhjiksi jääneissä, autioissa taloissa on jotain tavattoman surullista, mutta niistä on kiehtovaa keksiä tarinoita. Joku on suunnitellut ne, rakentanut ne, elänyt elämäänsä niissä. Jostain syystä vuosien vieriessä talot tyhjentyvät, eikä kukaan enää pidä huolta niistä. Se ei tarkoita sitä, etteikö niissä olisi silti elämää. Löysin kirjastosta ihanan kirjan Viimeiset vieraat, jossa yhdistyvät kauniit valokuvat ja Risto Rasan hurmaavat runot.

Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa

24 elokuuta 2013

Sankarit (raapale)


Miehet näyttivät ihan pojilta maatessaan paareilla. Heitä tuotiin sisään kymmenittäin. He juttelivat ja naureskelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Muistin sen, mitä kaikille hoitajille oli kerrottu hetkeä aiemmin. Se olisi vain väliaikaista. Piti pysyä rauhallisena, varautua tulevaan. Ei saanut näyttää kauhua, joka väreili ihon alla. He olivat sankareita. He olivat antaneet elämänsä meidän puolestamme, vaikkeivät he itse tienneet sitä vielä. Oireet alkaisivat parin tunnin kuluttua. Päänsärky ja pahoinvointi tulisivat heille yllätyksenä. Oksentaminen pelottaisi enemmän. He tietäisivät jonkin olevan pielessä. Sisäelimet olivat jo kuolleet. Iho alkaisi irrota vasta myöhemmin. Säteily oli jo tappanut heidät kaikki. En voinut muuta kuin odottaa.

17 elokuuta 2013

Aivan.

Harvinaisen innon puuskan otteessa otin esiin dekkarin tekeleeni, joka on odotellut editointikierrosta jo jonkun tovin. Huomasin parikin asiaa: ensiksikin parin kuukauden tauko teki hyvää, näen tekstin ihan uusin silmin. Toiseksi ehkäpä juuri edellä mainitusta johtuen, jouduin toteamaan, että tekele on paljon paskempi kuin muistinkaan.
Aivan. Silti olen edes siitä tyytyväinen, että jaksoin tarttua urakkaan uudestaan. Tarina on jo lyhentynyt neljällä sivulla ja se on vasta alkua. Joukossa on vielä aivan turhia kappaleita, jotka pitää tunnistaa ja eliminoida.
Luin Shimo Suntilan raapaleprojektista, jossa hän kirjoitti raapaleen jokaiselle vuoden päivälle. Sain siitäkin intoa kokeilla kirjoittaa raapaleen, tasan sadan sanan pituisen lyhytnovellin. Aivan kuten Suntila mainitsi, se on loistavaa harjoitusta tekstin tiivistämiseen, tarinan olennaisimman osan löytämiseen. Se tulee kyllä tarpeeseen.
Olen kuluvana viikkona rustaillut myös toista projektia, tieteisnovellia jonka alunperin uumoilin lähettäväni Portin novellikilpailuun, ja olen todennut olevani enemmän romaanikirjoittaja kuin novellikirjoittaja. Sorrun nimittäin jaaritteluihin tämän tästä.

11 elokuuta 2013

Vielä on kesää jäljellä

Kesä on kääntymässä syksyä kohden. Nyt on paras aika vuodesta. Vielä on lämpimiä päiviä, mutta illat tummuvat. Pääsee sieneen. Kävin viikolla pyörähtämässä Tukholmassa ja ostin epäterveelliset kengät ja possun, jolla voi hieroa hartioitaan pehmeämmiksi. Lisätöitäkin sain. Pitäisi kirjoittaa pari pientä juttua suomenkieliseen sanomalehteen. Olen nauttinut satunnaisista vapaapäivistäni, lukenut kirjaa päärynäpuun alla kissan kanssa, kirjoittanut vähän, ollut maalla mökillä, uinut. Eilen keräsin (ja söin mahan täyteen) villivadelmia, joista olisi nyt tarkoitus tehdä juustokakku.

 
 
 
 

08 elokuuta 2013

Tummien kuvien mestari

Zdzislaw Beksinski (1929-2005) oli puolalainen taiteilija, jonka maalaukset vetoavat minuun unenomaisella synkkyydellään. Niistä voisi kirjoittaa monta tarinaa. Beksinski itse oli tummista aiheistaan huolimatta ujo ja huumorintajuinen mies, joka ei pitänyt siitä että hänen kuvistaan yritettiin löytää merkityksiä. Hän maalasi useimmiten öljyväreillä ja kuunteli aina klassista musiikkia työskennellessään. Hänet murhattiin vuonna 2005.

zdzislaw beksinski


beksinski skeletons


zdzislaw beksinski
Art by Zdzislaw Beksinski

04 elokuuta 2013

Hämähäkki ja sen persoonallisuus

Wired kirjoittaa aiheesta, johon varmasti jokainen hämähäkkiharrastaja on kiinnittänyt huomiota: hämähäkkien persoonallisuudesta.

Lena Grinsted on tehnyt uransa hämähäkkien parissa ja matkusti jo opiskeluaikoinaan Intiaan, Andra Pradeshin osavaltioon tutkimaan Stegodyphus sarasinorum-hämähäkkejä, jotka elävät suurissa yhdyskunnissa, yhteisen verkkopesän suojissa.

Ryhmä kaappasi muutamia yhdyskuntia, joista he sitten valitsivat 40 yksilöä kustakin. Nämä uudet neljäkymmentä hämähäkkiä käsittävät ryhmät laitettiin takaisin luontoon ja tutkijat merkitsivät jokaisen hämähäkin erilaisin värikoodein.

Kun hämähäkit olivat kotiutuneet uudestaan luontoon ja korjanneet pesänsä uuteen uskoon, tutkijat alkoivat selvittää onko niiden rohkeudessa ja käytöksessä eroja. Se tapahtui siten, että pesäverkkoihin pudotettiin kuiva puunlehti, jota sitten täristeltiin pienellä vaaleanpunaisella vibraattorilla (tajusin tätä lukiessani olevani taas ihan väärällä alalla!).

Tutkijat huomasivat, että useimmiten "saalista" tulivat korjaamaan talteen samat pari hämähäkkiä, jotka tunnistettiin värikoodeista. Selvästikin nämä muutamat hämähäkit olivat tovereitaan rämäpäisempiä, koska ne myös tokenivat muita nopeammin toimiin, kun tutkijat imitoivat pesään kohdistuvaa hyökkäystä. Kaikki hämähäkit säikähtivät ilmavirtaa, jota luulivat saalistajan hyökkäykseksi, ja jäätyivät paikoilleen, mutta rohkeimmat pysyivät paikoillaan muita lyhyemmän aikaa.

Yhdyskunnassa on siis tehtävien jako. Toiset, kylmäverisemmät yksilöt hoitavat saaliiden tarkistamisen ja korjaamisen talteen, toiset taas pysyvät aina pesäverkon suojissa. Mitä arempien hämähäkkien toimenkuvaan kuuluu, jää vielä nähtäväksi.

Omienkin havaintojeni perusteella voin sanoa, että hämähäkit eroavat toisistaan selvästi käytökseltään. Kaksi G. roseaani ovat kuin yö ja päivä. Toinen syö ja riehuu. Toinen on vähäruokainen ja nirsoilee minkä ehtii. Sama pätee kahteen L. parahybana-hämikseeni. Toinen syö ihan älyttömästi ja hengailee vesikupin lähellä. Toinen on useimmiten vedestä kaukana, syö vähemmän ja on muutenkin arempi.

02 elokuuta 2013

Haaste, mikä ihana tekosyy

Haastavaa kirjoittamista- blogissa oli haaste, joka tarjosi loistavan tekosyyn paeta muutamaksi tunniksi kaikkea muuta tekemistä.

Tarinan alussa naapuriin muuttaa oudolta vaikuttava herrasmies. Muut kuusi elementtiä, jotka piti sisällyttää kertomukseen, aukenivat yksi kerrallaan tarinan edetessä. Aika odottamaton pläjäys tästä tuli, mutta hauskaa oli.


Talo oli ollut tyhjillään jo melkein vuoden, mutta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tasan kello kolme, sen pihaan ajoi musta mersu. Katja istui juuri sillä hetkellä keittiön pöydällä olevan läppärinsä edessä ja tuskaili keskeneräisen kirjallisuusesseen parissa. Tehtävä oli määrä palauttaa professorille seuraavana päivänä kello kolmeen mennessä, joten Katja oli tuskallisen tietoinen kahdentoista tunnin aikajanastaan.
      Outoon vuorokauden aikaan ja niskassa painavaan kirjoitusurakkaan nähden Katja tunsi itsensä yllättävän pirteäksi. Hän oli keittänyt juuri uuden kannullisen kaakaota ja lukenut läpi siihen asti kirjoittamansa kolme sivua. Sivusilmällään hän näki liikettä ulkona kadulla ja raotti varovasti verhoa. Pöpikin hyppäsi ikkunalaudalle ja kellistyi siihen kehräämään. Katja rapsutti valkoista kissaa korvan takaa ja hymyili sen huomionkipeydelle. Ulkona auton ajovalot viistivät maisemaa.
      Kaksiovinen, kiiltävän musta Mercedes Benz oli harvinainen näky niillä kulmilla. Katja raotti verhoa lisää ja nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Ylellisestä autosta nousi ensi katsomalta pieni lapsi, mutta sitten Katja tajusi, että se oli lyhytkasvuinen mies. Miehellä oli päällään musta maahan ulottuva takki ja päässään punainen lippalakki. Yhdistelmä oli varsin erikoisen näköinen. Mies alkoi lastata autosta ulos pieniä mustia muovipusseja, jotka näyttivät miniatyyrijätesäkeiltä. Sitten hän kantoi pussit aina kaksi kerrallaan sisälle taloon.
      Katja seurasi touhua nenä ikkunalasissa kiinni ja unohti sen takia esseensä kirjoittamisen. Kun pieni mies oli saanut kannettua kaikki muovipussinsa sisälle taloon, hän pysähtyi autonsa viereen ja näytti katsovan suoraan Katjan ikkunaan. Katja siirtyi vaistomaisesti kauemmaksi ja yritti pysyä niin liikkumattomana kuin mahdollista. Kun hän hetken päästä katsoi varovasti kadun toiselle puolelle, pienikokoinen mies oli kadonnut näkyvistä. Vain hänen kallis autonsa seisoi talon pihalla.
      Katja istui takaisin tuoliinsa ja kosketti läppärin hiirtä. Tietokoneen näyttö heräsi taas eloon ja sen kirkas valo tuntui hämärän jälkeen pistävältä. Katja oli juuri saanut luettua viimeisen kappaleen tekstistään, kun hän kuuli ovikellon soivan. Hän hätkähti ja katsoi tietokoneen kelloa. 03.17. Mikä sopimaton aika soittaa kenenkään ovikelloa, Katja ajatteli, mutta hiipi varpaisillaan eteiseen. Pöpillä oli tapana aina seurata ovelle, mutta nyt se pinkaisi vastakkaiseen suuntaan ja hävisi olohuoneeseen.
      Ovisilmässä ei näkynyt ketään ensi vilkaisulla, mutta kun Katja perääntyi pari askelta taaksepäin, ovikello soi toisen kerran. Katja vilkaisi silmään uudestaan ja näki nyt kaistaleen punaista lippalakkia. Tarvitsiko hänen uusi, pienikokoinen naapurinsa apua, kun hän tällaiseen aikaan seisoi hänen ovellaan?
      Kun Katja ei vieläkään avannut ovea, kuului pieni koputus. Katja veti henkeä ja päätti avata oven. Mies oli sentään häntä yli puolet lyhyempi, eikä luultavasti uskaltaisi yrittää mitään kummallista. Luultavasti.
      Mies katsoi Katjaa ylöspäin ja otti punaisen lakin päästään. Hänellä oli siististi kammattu, vitivalkoinen tukka ja hänen silmänsä näyttivät pihavalon loisteessa turkooseilta. Hän hymyili ujosti ja yllättäen kumarsi syvään.
      ”Hyvää alkavaa aamua. Nimeni on Konstantin Kukkonen ja täten ilmoitan ostaneeni kadun toisella puolella sijaitsevan kiinteistön.”
      Katja katsoi miestä hölmistyneenä.
      ”Minä olen Katja. Katja Härkönen.”
      Mies ei sanonut enempää, nyökkäsi vain ja ojensi Katjalle pienen, valkoisen kortin. Katja luuli sitä ensin tavalliseksi käyntikortiksi, mutta kun hän katsoi sitä, ei siinä ollut minkäänlaista tekstiä, ei edes kuvaa. Kortti oli tyhjä.
      Katja ei hämmästykseltään osannut tehdä muuta, kuin jäädä katsomaan, kun mies kääntyi ja käveli talolleen. Ylittäessään tietä mies pieraisi kuuluvasti, eikä näyttänyt olevan asiasta lainkaan hämillään. Katja vilkaisi vielä kerran saamaansa korttia ja pudisti päätään. Hän sulki ovensa ja meni takaisin keittiöön. Tyhjän käyntikortin hän laittoi mikron päälle ja istui sitten tietokoneensa eteen. Hän hädin tuskin enää muisti mitä oli kirjoittamassa.

Essee valmistui lopulta yhdeksän jälkeen aamupäivällä ja Katja oli kaiken kaikkiaan tyytyväinen lopputulokseen. Hän kömpi sänkyyn ja laittoi kännykkänsä herättämään puoli kahdelta.
      Herätessään Katja tunsi raajojensa painavan valvotun yön jälkeen. Hän oli nukkunut sikeästi, mutta tunsi ruumiinsa tarvitsevan pitempää lepoa. Hän nousi silti ylös saman tien ja kävi nopeasti suihkussa. Puettuaan päällensä hän paahtoi parit leivät itselleen ja joi ison lasillisen appelsiinimehua. Hän vilkaisi mikron päälle jättämäänsä muistoa yöllisestä kohtaamisestaan uuden naapurinsa kanssa ja hymähti itsekseen. 
      Linja-autossa istuessaan Katja mietti pientä miestä, joka ajoi upeaa mersua ja oli puheeltaan ja käytöstavoiltaan oikea herrasmies. Tyhjä kortti ja ilmavaivat eivät vain sopineet kuvaan mukaan. Katja toivoi, ettei joutuisi herra Konstantin Kukkosen kanssa kovin pian uudestaan tekemisiin.
      Iltapäivän kaksi luentoa menivät pikavauhtia ja Katja sai jätettyä viime tippaan jääneen esseensä professori Rantalalle. Siitä hyvästä hän kävi ostamassa itselleen isolla rahalla irtokarkkia ja mussutti niitä tyytyväisenä jo istuessaan linja-autossa matkalla kotiin.
      Postilaatikko oli tyhjä kuten tavallista, kun Katja kurkisti sen sisään. Hän toivoi aina saavansa kirjeen tai postikortin, mutta tiesi kyllä, ettei itsekään ollut kirjoittanut kenellekään mitään miesmuistiin. Posteljooni toi hänelle korkeintaan laskuja, toisinaan jonkun postimyyntikuvaston. Kun Katja avasi kotioveaan avaimella, hän tuli vilkaisseeksi portaan oikealla puolella olevaan kukkapenkkiin. Kesän jäljiltä kuihtuneiden orvokeiden ja petunioiden seassa pilkotti vihreä varsi, jota hän ei ollut ennen huomannut. Lokakuun alku oli outo ajankohta löytää kasvava kukka, mutta kun Katja kumartui katsomaan vartta lähempää, hän huomasi sen päässä selvän nupun. Lehdet olivat suippoja ja haarautuivat kuin käärmeen kieli. Ne kasvoivat symmetrisesti noin kaksikymmentä senttiä korkean varren molemmin puolin.
      Katja ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvia, mutta ei jaksanut ajatella asiaa enempää. Hän halusi pienille torkuille, koska tunsi itsensä vieläkin väsyneeksi.

Kello oli jo vartin yli kymmenen illalla, kun Katja heräsi. Hän ihmetteli miten oli nukkunut niin pitkään ja arvasi jo, ettei saisi aivan heti uudestaan nukuttua. Hän meni keittiöön ja keitti itselleen kaakaota. Verhon raosta hän kurkisti kadun toiselle puolelle, mutta outoa naapuria tai mitään muutakaan liikettä ei näkynyt missään. Talon pihassa ei ollut edes mustaa mersua.
      Pöpi raapi ulko-ovea ja naukui päästä ulos. Katja ei halunnut ensin päästää sitä, mutta kun se jatkoi metelöintiään, hän antoi lopulta periksi ja meni eteiseen. Kun hän avasi oven, kissa hyppäsi kynnyksen yli ulos. Se kuitenkin kääntyi heti ja meni tutkimaan kukkapenkkiä.
      Pihalamppu surisi ja sen valo vilkkui himmeästi. Katja kumartui katsomaan päivällä huomaamaansa kasvia ja hämmästyi. Se oli kasvanut monta senttiä ja nuppu oli auennut leveäksi, valkoiseksi kukaksi, jossa oli kolme y-kirjaimen muotoista terälehteä. Pöpi kiersi kukkaa edestakaisin, muttei koskenut siihen. Sekin näytti olevan ihan kummissaan.
      Katja haki sisältä taskulampun. Hän halusi nähdä kukan kunnollisessa valossa. Kun hän napsautti taskulamppuun valon, kukka meni salamannopeasti suppuun. Katja säikähti ja horjahti taaksepäin. Pöpi sähähti ja juoksi ennätysvauhtia takaisin sisälle. Katja mietti mitä tekisi ja sammutti taskulampun. Samalla hetkellä outo kukka alkoi uudestaan avautua. Se levitti hitaasti kolme terälehteään ja käänsi samalla varttaan vienosti. Kasvi ei selvästikään pitänyt kirkkaasta valosta.
      Katjalle tuli epämiellyttävä olo. Hän meni takaisin sisälle ja lukitsi ovensa huolellisesti. Sitten hän yritti etsiä internetistä tietoa kasveista, jotka reagoivat valoon. Hän ei löytänyt yhtäkään sen näköistä kukkaa, joka kasvoi hänen omassa kukkapenkissään. Lopulta hän luovutti ja katsoi pari elokuvaa Pöpin nukkuessa kerällä hänen vieressään sohvalla. Viideltä aamulla hän sai unen päästä kiinni ja nukahti.

Aurinko oli säikäyttänyt kukan takaisin nupuksi. Katja katsoi sitä epäluuloisena, kun käveli puolelta päivin postilaatikolleen ja totesi taas kerran jääneensä ilman postia. Hän ihmetteli miksi edes jaksoi käydä laatikolla joka päivä.
      ”Hei, eikö ollut edes laskuja?”, viereisen talon rouva Ruutu huikkasi hyväntuulisesti orapihlaja-aitansa takaa.
      Katja hymyili ja pudisti päätään.
      ”Ei, ei edes niitä.”
      ”Minäpä olin saanut jotain mukavaa. Katsos tätä!”
      Rouva Ruutu otti villatakkinsa taskusta pienen kortin, jonka keskellä oli kultainen sydän. Hän näytti sitä Katjalle ja hykerteli.
      ”Onpa söpö. Keneltä se on?”
      Rouva Ruutu kohautti olkapäitään ja hymyili entistä leveämmin.
     ”Ei aavistustakaan!”
      Katja vaihtoi vielä rouva Ruudun kanssa muutaman sanan, eikä muistanut milloin oli nähnyt naapuriaan yhtä iloisella päällä. Hänkin oli iloinen rouva Ruudun puolesta, mutta pienen, salaiselta ihailijalta saadun sydänkortin näkeminen sai hänet itsensä haikealle tuulelle. Hän muisti kyllä miltä ihailijapostin saaminen tuntui. Se sai kenet tahansa tuntemaan itsensä erityiseksi. Rouva Ruutukin tarvitsi sellaista. Katja mietti oliko kadun toiselle puolelle muuttaneella herra Kukkosella näppinsä pelissä. Se oli hyvin todennäköistä, mutta hän ei ollut viitsinyt ottaa asiaa puheeksi rouva Ruudun kanssa, koska tämä itsekään ei ollut maininnut miestä sanallakaan.
      Kultainen sydän toi Katjan mieleen Antonion. Hän oli aina jättänyt Katjalle pieniä kortteja ja lappuja mitä hassuimpiin paikkoihin. Joskus hän oli piirtänyt paperilapuille kuvia pienten runojensa oheen. Katja oli säästänyt niistä jokaisen. Ne olivat metallirasiassa vaatekomeron ylähyllyllä. Katja ei ollut pystynyt katsomaan niitä Antonion kuoleman jälkeen.
      Katja ehti juuri sulkea oven perässään, kun kyyneleet alkoivat virrata valtoimenaan hänen poskilleen. Hän tunsi murentuvansa ikävän alla ja lyhistyi sohvalle itkemään. Pöpi hyppäsi emäntänsä viereen ja puski häntä poskeen.
     ”Mitähän minä tekisinkään ilman minun omaa Pöpiä?”, Katja sanoi ja katsoi kissan keltaisia silmiä. Sen valkoisen turkin paijaaminen rauhoitti ja Katja lakkasi nyyhkyttämästä. Pöpi sulki silmänsä ja jatkoi kehräämistään.

Illalla Katjaa ei nukuttanut. Hänen unirytminsä oli kääntynyt ylösalaisin, eikä hänen tehnyt mieli mennä sänkyyn. Hän keitti kaakaota ja alkoi katsoa elokuvaa. Vartin yli kolme ovikello soi. Katja luuli äänen tulleen televisiosta, mutta kun se kuului lyhyen hetken päästä uudestaan, hän sulki television ja käveli eteiseen.
     Ovisilmässä näkyi taas pelkkä kaistale punaista lakkia. Tilanteessa oli jotain makaaberia, vaikkei Katja varsinaisesti pelännyt. Kun hän harkitsi mitä tekisi ja vilkaisi silmään uudestaan, hän näki naapurinsa astuneen taaksepäin. Herra Konstantin Kukkonen oli nyt ottanut lakin päästään ja hymyili.
     Katja avasi oven ja katsoi edessään seisovaa hymyilevää pientä miestä. Tämä kumarsi ja ojensi Katjalle kultaisen kirjekuoren.
     ”Olkaa hyvä ja lukekaa tämä tärkeääkin tärkeämpi kirje. Odotan teitä autolla.”
      Herra Kukkonen laittoi lakin päähänsä ja kääntyi kannoillaan. Katja huomasi vasta nyt, että musta mersu seisoi aivan hänen porttinsa edustalla.
      Katja jäi ulkoportaalle seisomaan ja avasi kirjekuoren niin nopeasti kuin osasi. Hänen kätensä tärisivät.

Rakas karviaismarjani,

Katjan ei tarvinnut muuta kuin lukea kirjeen kaksi ensimmäistä sanaa, kun hänen oli pakko istua alas. Häntä huimasi, eikä hän voinut pysäyttää kyyneleitään. Ne sumensivat hänen näkönsä ja tekivät kirjeen lukemisesta hankalaa. Antonio oli kasvitieteilijänä keksinyt hänelle aina hassuja lempinimiä. Kukaan muu ei tiennyt, että Antonio oli kutsunut häntä karviaismarjaksi.
      Katja pyyhki silmiään ja jatkoi lukemista.

toivottavasti Konstantin ei ole tehnyt mitään liian typerää tai outoa. Hän on hyvin erikoislaatuinen mies, mutta luotan häneen. Hän on ollut minulle korvaamaton tuki kuluneen puolen vuoden aikana.

Tunteet mylläsivät Kaislan sisällä. Miten niin puolen vuoden aikana? Antonio oli kuollut puolitoista vuotta sitten!

Aivan, en minä kuollut ole. Älä nyt suutu, en todellakaan suunnitellut mitään tällaista! Laboratorion räjähdys lavastettiin sen jälkeen, kun minut oli siepattu ja viety maan alle piiloon. Löysin tutkimustyössäni asioita, joita hallitus halusi pitää salassa. (Jos olet löytänyt oudon tulokkaan puutarhasta, tiedät jo osan koko jutusta.) Pääsin pakenemaan tasan kuusi kuukautta sitten. Piilouduin kiertävän sirkuksen junavaunuun ja siellä tapasin Konstantinin. Ilman häntä olisin varmasti jäänyt kiinni, koska minua etsitään resursseista tinkimättä. Halusin ottaa sinuun heti yhteyttä, mutten yksinkertaisesti uskaltanut. Pelkäsin, että he satuttaisivat sinua. Kerron lisää, kun tapaamme. Ota mukaan niin vähän kuin mahdollista ja seuraa Konstantinia. Pian meidän ei enää koskaan tarvitse olla erossa!

P.S. Antaisitko tämän takaisin Konstantinille, niin hän hankkiutuu siitä heti eroon.

Rakastan sinua. Antonio.  

Katja sujautti kirjeen takaisin kuoreen ja vilkaisi portaan vierellä kasvavaa salaperäistä kukkaa. Sen kolme valkoista terälehteä olivat taas auki, mutta varsi oli kääntynyt himmeästä pihavalosta poispäin.
      Katja käveli suoraan keittiöön ja pakkasi kannettavan tietokoneensa kangaskassiin. Kännykän ja lompakon hän työnsi samaan kassiin ja meni sitten takaisin eteiseen. Laitettuaan takin päällensä ja kengät jalkaansa, hän kutsui Pöpiä. Kissa kipitti heti hänen luokseen ja näytti ihmettelevän mistä oikein oli kyse. Katja nappasi sen kainaloonsa ja astui sen enempää viivyttelemättä ovesta ulos ja lukitsi sen perässään.
      ”Te olette nopealiikkeinen nainen”, herra Kukkonen sanoi, kun Katja istui hänen viereensä autoon.
      Katja ojensi hänelle kirjekuoren ja hän otti mustan takkinsa povitaskusta pitkänmuotoisen lasipullon. Sitten hän avasi auton oven, pudotti kirjekuoren asvaltille ja kaatoi koko pullon sisällön sen päälle. Katja ei nähnyt mitä tapahtui, mutta haistoi ilmaan lehahtavan tavattoman kitkerän ja epämiellyttävän hajun.
     ”Se siitä. Onko turvavyönne kiinnitetty?”, herra Kukkonen kysyi.
      Katja nyökkäsi ja mersun moottori murahti käyntiin. Pöpikin pysyi yllättävän rauhallisena hänen sylissään, kun auto kaasutti hurjaan vauhtiin. Se vain nosti vähän päätään ja katsoi ikkunan takana vilistävää öistä maisemaa.
      Konstantin huokaisi syvään.
      ”On oikeastaan harmillista, että lähdemme jo nyt, koska olin toivonut saavani tutustua lähemmin naapurissanne asuvaan hurmaavaan rouva Ruutuun. Olen aina pitänyt kypsemmistä naisista.”