29 toukokuuta 2014

Vaihtelu virkistää

Eilen illalla sain oudon vimman kirjoittaa kaikista projekteistani ensimmäistä, eniten vaiheessa olevaa fantasiatrillerisekamelskaa M&M. Viikot ovat menneet niin, etten ole mitään kirjoittanut, lukenut vain ja välistä mielessäni ihmetellyt olenko saanut kirjoittamisesta jo tarpeekseni. Lämpötilan pudottua maanantaina yli 20 astetta viikonlopun kesähelteistä, kylmä, sisuskaluja jäätävä tuuli on ajanut ihmisiä sisälle. Olen nukkunut paremmin, eilen päivälläkin vetäisin pienet torkut ja ehkäpä siitä syystä olin ihmeen virkeä vielä yhdeksän aikaan illalla. Menin tietokoneelle ja aloin vain kirjoittaa. Sain aikaan kolme sivua aivan uutta materiaalia ja lisäksi korjailin vähän entistä. Kokeilin yllättäen vaihtaa kerronnan yksikön ensimmäiseen persoonaan, vaikka yleensä inhoilen ratkaisua. Ehkä se toi kirjoittamiseen uutta kulmaa ja sai ajatukseni luistamaan, koska nyt pääsin erään ison jumikohdan ylitse, joka on haitannut koko tarinan etenemistä. Loppu minulla on ollut mielessä jo vaikka kuinka kauan, mutta palapelistä on puuttunut palasia. En ole tiennyt miten päähenkilö pääsee lopun maisemiin. Nyt tiedän, ja se tuntuu hienolta. Sain ihan uutta intoa tähän rakkaaseen ikuisuusprojektiini. Tällaista jes!- tunnetta olenkin pitkään kaipaillut. En usko, että minä-kerronta tuli tarinaan pysyäkseen kuvioissa, se tuntuu edelleen vähän luonnottomalta, mutta huomasin vaihtelun virkistävän.


Atorox-novellien lukeminen oli mukava urakka, jonka sain tiistaina päätökseen. Mielestäni oli helppo valita neljä suosikkiani ja laittaa ne paremmuusjärjestykseen, mutta loppujen novellien arvioiminen olikin haastavampaa. Joukossa oli kymmenisen kappaletta, joista en ollenkaan pitänyt ja jotka jätin kokonaan ilman pisteitä (on se hienoa päästä kritisoimaan muiden kirjoituksia, kun ei itsekään saa mitään kauhean järkevää aikaiseksi!). Kesällä äänestyksen voittajat julkistetaan Jyväskylän Finnconissa.

Vaikkei tämä sivu mikään kirjallisuusblogi olekaan, en voi olla vielä mainitsematta Ulla-Lena Lundbergin Jää- romaania, jonka luin loppuun parisen viikkoa sitten. Ensimmäisten sadan sivun ajan mietin vakavasti jättäisinkö koko kirjan kesken. Tuntui, ettei saaristolaisten arkielämä kiinnostanut ja teksti maistui puulta. Välillä meni monta päivää niin, että luin kaikkea muuta ja sitten pakotin itseni uudestaan tarttumaan Jäähän. Vähitellen päädyin tuntemaan, että kirjan kerronta oli kaikessa arkisuudessaan kaunista ja halusin tietää miksi kirja voitti kaksi vuotta sitten Finlandia-palkinnon. Tiesin tarinan olevan traaginen, osasin odottaa suurta onnettomuutta. Mielenkiintoista on, että kun vihdoin pääsin siihen asti, se silti yllätti. Olin ihan rikki ja puhki. Kaikki se alkuun tyhjänpäiväiseltä ja tylsältä tuntunut arjen kuvailu oli saanut minut varkain kiintymään päähenkilöön ja hänen perheeseensä. Myötäelin ja -kärsin kaikki tapahtumat ja ne jäivät minuun monen päivän ajaksi. Itse asiassa ne ovat vieläkin minussa. Se on suuren kirjan merkki.

25 toukokuuta 2014

Majavasafari ja laulava kaupankassa: Elämysmatkailua Ruotsin Åmotissa

Helteet saapuivat sittenkin, vaikka vielä viime viikolla kärvisteltiin kylmässä. Keskiviikkona lähdin kaverin luokse Åmotiin. Se on pieni kylä lähellä Ockelbota. Ockelbo puolestaan on pieni kaupunki, joka tunnetaan parhaiten siitä, että kruununprinsessa Victorian kullannuppu prinssi Daniel on sieltä kotoisin. Prinssi käy kotikaupungissaan aina välillä edustamassa ja asiasta tehdään hirveä haloo paikallislehdissä. Viime syksynä hän kävi siellä syöttämässä hirviä. Ockelbossa tehdään myös mainioita juustoja ja siellä on suuret talvi- ja kesämarkkinat joka vuosi. Tulinpa miettineeksi tässä, että Ockelbo olisi mainio miljöö murhadekkarille. Skut-kirjoitusprojektini, jonka rykäisin kunnolla käyntiin nanowrimossa, on vielä kesken, mutta olen itse asiassa suunnitellut jo jatko-osaa sille ja sen päähenkilöille, ja Ockelbossa voisi silloin tapahtua jotain jännittävää. Heh... heh. Niin pitäisi se ensimmäinenkin kirja saada ensin valmiiksi..ehkä? *huokaus*

Matkani alkoi sillä, että juna lähti 35 minuuttia myöhässä. Niin, kyllä sitä Ruotsin rautateilläkin ongelmia piisaa. En asiasta tuskastunut, vaan käytin ylimääräisen puolituntisen asemalaiturilla istuen ja kirjaa lukien. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat yllättävän hyvällä tuulella myöhästymisestä huolimatta. Tuuli toi kädelleni piskuisen hämähäkin poikasen, jota katselin ihastuneena ja ihmettelin, että kylläpä se tietää tasan tarkkaan olevansa hämähäkki. Seittiä teki aina kun tarvitsi, tuosta vain lennossa.

Ockelbon asemalta nousin kaverini kyytiin ja menimme paikalliseen kauppaan syömätarpeita ostamaan. Kaupan seinällä oli kehystetty kuva Victoriasta ja Danielista (sanoinko jo, että ovat paikallisille tosi iso juttu?). Kassalla oli hauska nuori mies muodikkaassa kokoparrassa, joka ilmoitti asiakkaille hinnat laulellen ja viskoi ostoksia ja muovikasseja kuin yökerhon baarimikko. Hymyilytti. Miekkonen kuuluu käytännössä hänkin kuulemma paikallisiin nähtävyyksiin. Olisi pitänyt ottaa kuva, mutten kehdannut.

Åmotissa herätään aamuisin korkeintaan hevosen hirnuntaan tai linnunlauluun. 
Ockelbosta köröttelimme Åmotiin ja koska sää oli edelleen mitä mainioin, lähdimme majavasafarille. Eli käärin housujen lahkeet ylös ja tallustelin kaverini perässä pihan poikki läheiseen metsään (kyllä, toisilla on naapureina majavia parin sadan metrin päässä). Emmehän me mitään majavia siellä nähneet, piilottelivat visusti salaisissa käytävissään, mutta nurin järsityt puut ja pienet padot todistivat minkälaista porukkaa paikalla asustaa. Ja välillä joenpenkka notkahteli jalkojemme alla, kun satuimme astumaan sen alla piilevien tunnelien kohdalle.


Majavien rakennelmia. 
Olisipa minullakin yhtä hyvät hampaat!



Isoin kääpä jonka olen vähän aikaan bongannut. 
Safarin jälkeen oli mukava istahtaa terassille ja korkata kylmä kalja. Emme kuitenkaan ehtineet istua siinä kauaa, kun saimme vieraan.

Åmotissa pihaan voi yhtäkkiä tupsahtaa naapurissa asuva keksijä (!), joka ajelee punaista 86- vuotiasta Fordia nimeltä Maija. Miekkosesta ja hänen upeasta autostaan sain ideoita tulevien tarinoiden henkilöitä silmällä pitäen!

Illalla söimme hyvin ja nautimme leppoisan lämpimästä ja vaaleasta kesäillasta. Ripustimme pyykkejäkin ulos narulle kuivumaan ja otimme jo kuivuneet lakanat pois. Sain kokeilla ensimmäistä kertaa vanhanaikaista lakanoiden venytystä. Yöllä nukuin makeasti, mitä nyt kissa änki viereeni ja venytteli välillä niin nautinnollisesti, että oli työntää takatassunsa suuhuni!

Seuraavana päivänä ennen lähtöäni ehdimme vielä käydä Åmotin vanhalla hautausmaalla. Tarina kertoo, että karhu oli tappanut paikalliselta maanviljelijältä monta lammasta ja raahannut ne juuri sille paikalle. Kun karhu oli hetkeksi lähtenyt pois, oli viljelijä hakenut lampaanraadot pois. Kun karhu oli palannut takaisin, oli se pillastunut ja alkanut raivoissaan möyriä mäntykangasta. Esiin oli tullut upeaa, vaaleaa hiekkaa ja sen takia paikalle myöhemmin perustetulle hautausmaalle ei ole koskaan laitettu nurmikkoa, vaan kaunis hiekkamaa on nimen omaan haluttu jättää näkyviin.

Hieman surullinen näky olivat ikivanhat hautakivet, jotka oli otettu pois ja heitetty sikin sokin hautausmaan laidalla sijaitsevan huoltovajan taa. Vajan takaa maa vietti jyrkästi alas joelle ja vanhoja kiviä oli koko rinteen pituudelta. Se herätti paljon ajatuksia. Olen nykyään yrittänyt kirjoittaa näkemiäni asioita ja kuulemiani juttuja paremmin ylös, jotta muistaisin niitä paremmin kun mietin kirjoitusprojektejani.

Juna oli taas myöhässä, kun oli lähdettävä takaisin Gävleen, mutta eipä haitannut. Tällaiset pienet, ihanat pakomatkat, piristävät vaan kummasti! Sanoin kaverilleni, että hän ja hänen miehensä voisivat periä turisteilta maksua päivän tai kahden pituisista elämysreissuista Åmotissa.

16 toukokuuta 2014

Hämähäkin genomi

Tutkijat ovat selvittäneet hämähäkin koko genomin. Erään samettihämähäkin (Eresidae- heimo) perimästä on nyt tehty kartta, joka mahdollistaa sen geenien tarkemman tutkimisen. Siten monia hämähäkin kiehtovia ominaisuuksia voidaan oppia ymmärtämään entistä paremmin. Vaikka hämähäkin valmistamaa seittiä on tutkittu vuosikaudet, ihminen ei vieläkään osaa valmistaa yhtä ohutta ja vahvaa materiaalia. Genomiprojektin ansiosta tutkijat ympäri maailmaa saavat käyttöönsä uuden työkalun. He voivat tarkastella hämähäkin geenejä ja yrittää löytää geneettisen perustan sille mikä tekee hämähäkistä hämähäkin. Tiettyjä yhteneväisyyksiä ihmisenkin perimään on jo löytynyt, mutta 200-300 geeniä ovat sellaisia, joita ei muilla organismeilla ole.

Velvet spiders. Photo: Peter Gammelby

12 toukokuuta 2014

Jee, me ollaan kaikki pieniä divergenttejä

Divergent on saanut melko hyviä arvosteluja monelta taholta. Kirjaa en ole lukenut, mutta perjantaina ajauduin puoliskoni kanssa leffaversion pariin. Tiesin vain suurin piirtein mitä tiedossa on, eikä elokuvissa mennyt mitään muutakaan elokuvaa, jota olisi voinut edes harkita katsottavaksi. Sali alkoi täyttyä teineistä ja puoliskoni hörisi jo epäluuloisesti. Itse olin ihan odottavalla mielellä, koska pidän nuorten ja lasten leffoista ja arvostan vain hyvää tarinaa ja mielikuvitusta. Divergent oli kuitenkin kauheaa kakkelia. Huolestun itsekin kuivasta kyynisyydestäni, sillä en oikeasti pysty löytämään mitään hyvää tekeleestä.

KAIKKI tapahtumat pystyi arvaamaan vähintään varttia ennen kuin ne ilmestyivät kankaalle. Tiedossa ei ollut yhden yhtä yllätystä koko reilun kahden tunnin rupeamassa! Yhden kerran rupesin kyllä nauramaan. Nähtävästi divergenttiys ei vielä sinällään tee ihmisestä kovin terävää. Ehkä divergenttejäkin on eri tasoisia täysistä retardoista neroihin (jälkimmäisistä ei elokuvassa saatu minkäänlaista todistusaineistoa). Huumoripläjäys oli se, kun eräs divergentti ottaa kuulan otsaansa, koska lähtee huuli pyöreänä ihmettelemään miksi kaikki kävelevät hiljaa ja rivissä.

Kun päähenkilö Tris ihmettelee kuka tai mikä hän on, selitys on kaunis: "Your mind works in a million different ways." Paitsi että kaikkien aivot toimivat miljoonalla eri tavalla. Miljoona on jopa melkoista aliarviointia. Hämähäkin aivot toimivat miljoonalla eri tavalla. Hiiren aivot varmaan jo sadalla miljoonalla. Ihmisellä luku on tähtitieteellinen.

Laki siitä että 16-vuotiaana testataan luonne ja on päätettävä mihin kastiin kuuluu loppuelämänsä, ei voi toimia. Jo se että pitää lukion jälkeen 18-19- vuotiaana tietää mihin lähtee jatko-opiskelemaan, on usein mahdoton tehtävä. Monet tekevät väärän valinnan ja vaihtavat uraansa myöhemmällä iällä. Aivot muuttuvat ja kehittyvät yli parikymppiseksi. Jos valintamahdollisuudet rajoitettaisiin teineillä vielä viiteen eri vaihtoehtoon, eikä jälkeen päin valintaansa saisi enää vaihtaa, tiedossa olisi pelkkiä ongelmia, ei rauhallinen ihanneyhteiskunta. Enkä pääse tästä asiasta yli enkä ympäri, vaikka kuinka annan mielikuvituksen lentää.

Elokuvassa Four ottaa paidan pois ja Trisiltä menee jalat alta upean tatuoinnin takia. Siinähän on esillä kaikki viisi kastia! Kuinka hämmästyttävän kapinallista! Four vaatimattomana poikana selittää asiaa: "I don't want to be just one thing. I can't be. I want to be brave, and I want to be selfless, intelligent, and honest and kind. Well, I'm still working on kind." Onhan tämä todella niin harvinaista filosofointia, ettei kyseessä voi olla muu kuin outo poikkeama! Divergentti!

Ja miksi divergenttejä pidetään uhkana? Miksi Kate Winslet haluaa tappaa heidät? Asiaa ei oikeastaan valoteta elokuvassa ollenkaan. Katsojan pitää vain uskoa, että divergentit uhkaavat vallalla olevaa yhteiskuntajärjestelmää jollain perustavaa laatua olevalla tavalla. Kirjan lukeneet varmaan ovat jutusta paremmin perillä, mutta elokuva ei vakuuttanut tässä(kään) asiassa.


Eikä tarinan yhteiskuntajärjestelmä sitä paitsi näytä toimivan niin valtavan hyvin, vaikka Kate Winslet ja kaikki muut niin väittävät. Kadulla pyörii kastittomia, joilla ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Miten he ovat päätyneet kadulle? Saivatko hekin kenkää Uskaliaista, jotka pompottavat jäseniään miten tahtovat? Mikseivät divergentit voisi päätyä samaan ojaan kastittomien kanssa?

Poliisivoimina toimivat Uskaliaat ovat pelkkä äänekäs lauma tatuoituja apinoita. Ei tarvitse olla divergentti, että tajuaa sen. Jos koulutukseen sisältyy erinäisten pelkojen kohtaaminen ja voittaminen simulaatio-ohjelmissa, ja yksi näistä peloista on viattoman ihmisen tappaminen, jonkin täytyy olla pielessä.

No jos elokuvan kohderyhmä oli 12-15- vuotiaat (tai jotain sinne päin), he kaikki varmaan tunsivat ihmeen syvää sielujen harmoniaa divergenttien kanssa. Sekin voi olla kikka sinällään. Leffa oli silti täyttä kakkelia.

01 toukokuuta 2014

Tideland

Tässäpä outo elokuva. Aika ahdistava, jopa yököttäväkin, mutta samalla niin hyvä. Leffa on tehty vuonna 2005, joten ehkä kaikki muut ovat jo sen nähneet ja minä vasta nyt satuin löytämään sen kirjaston hyllystä.


Terry Gilliamin ohjaama Tideland kertoo Jeliza-Rosesta, pienestä tytöstä jonka molemmat vanhemmat ovat narkkareita. Äidin kuoleman jälkeen Jeliza-Rose muuttaa isänsä (Jeff Bridges) kanssa maalle keskelle ei mitään. Seuraa hänellä on alkuun vain vanhoista nukenpäistä.


Todellisuus on niin ankea, että Jeliza-Rosen mielikuvitus vie hänet ja nukenpäät erilaisiin seikkailuihin. On keijuja ja kummituksia, sekä syvä jäniksenkolo. Hirveän rumuuden keskeltä lapsen mieli löytää kauneutta. Eikä se silti muuta surkeaa todellisuutta miksikään, tekee sen vain vähän helpommaksi käsitellä.

Pidin Tidelandista senkin takia, että se yllätti. Tapahtumien kulkua ei kyllä osannut arvata etukäteen. Välissä vain ehti ihmetellä ovatko jutut totta vai Jeliza-Rosen mielikuvitusta. Ja sitten ajatteli, että ai niin, todellisuus taitaa olla tarua ihmeellisempää. Ja inhottavampaa. Oikeasti ei edes halua ajatella kuinka paljon tällaista tapahtuu ihan oikeassa elämässä. Siis sitä, että lapset jäävät heitteille ja joutuvat näkemään todella sairaita juttuja.

Elokuva perustuu muuten Mitch Cullinin saman nimiseen romaaniin, jota on kovasti kehuttu. Itse kuulin kirjasta vasta nyt leffan jälkeen, mutta pitääpä katsoa jos se löytyisi kirjastosta.