02 heinäkuuta 2014

Steampunk Festival, Swecon 2014: Lauantai

Aamulla pynttään vaatetta niskaan. Sataa vettä. Laitan viime hetkellä vielä saappaiden sisään villasukat!

10.12 Saan tekstiviestin, jossa ilmoitetaan, että pääsenkin mukaan teemaistajaisiin! Tapaamisen sanottiin eilen olevan täyteen buukattu. mutta kannatti asettua vängällä jonon jatkoksi.

11.00 Teemaistajaiset järjestetään vanhassa junavaunussa. Paikalle saapuu kymmenen teeihmistä, eli joku on sopivasti perunut osallistumisensa. Carolina Gómez Lagerlöf toivottaa kaikki tervetulleeksi. Saamme haistaa ja maistaa neljää eri teetä ja Lagerlöf kertoo teen historiasta, kasvatuksesta ja valmistamisesta.




Myös paikallaolijat kertovat Kiinan ja Korean reissuistaan ja teetottumuksistaan. Osa kuulostaa olevan oikeita teeharrastajia kuten Lagerlöf, joka sanoo olevansa pahantuulinen heti jos hänen elimistössään ei ole teetä. Kiinassa kuulemma ihmiset kantavat aina mukanaan pieniä termareita, joissa on teelehtiä, ja kuumaa vettä saa hanasta melkein joka paikasta minne menee. Ei paha! Meille tuttua mustaa teetä kutsutaan Kiinassa punaiseksi, näyttäähän se punertavalta teekupissa. Pu-erh- tee taas on sitä aitoa mustaa teetä. Saamme maistaa sitäkin. En pidä ensin sen hajusta, mutta maku yllättää positiivisesti. Parhaan makuista mielestäni on aito, maustamaton ja tuore vihreä tee, joka tuoksuu ja maistuu todella hedelmäiseltä. 

Maistajaisemme venähtävät yliajalle. Junavaunuun jälkeemme tulevalle ryhmälle tarjotaan maistiaiskierros. 

Opin: vihreä tee menettää todella nopeasti makua kaapissa seistessään. Parhaimmillaan se on mahdollisimman tuoreena, ei aivan kiehuvassa vedessä haudutettuna. Laatuun kannattaa selvästikin panostaa! Haluan myös vastaisuudessa maistella pu-erh-teetä.



13.00 Being a writer. Minkälaista on olla kirjailija? Miltä ala näyttää ja mitä haasteita kirjailija kohtaa? Paneelissa mukana Gillian Redfearn, Chris Wooding, Karin Tidbeck ja Cory Doctorow. 


Kustannustoimittaja Redfearn kyselee kysymyksiä kolmelta kirjailijalta. 

Mikä yllätti eniten kirjailijan urassa? Tidbeck vastaa, ettei osannut odottaa joutuvansa tapaamaan jatkuvasti niin paljon ihmisiä ja puhumaan itsestään. Se oli hirveää! Kukaan ei kertonut minulle minkälainen sirkusapina sitä pitää olla, hän sanoo. Introverttinä hän on joutunut tavallaan luomaan itselleen kirjailijapersoonan, josta puhuu eri tapahtumissa, ja erottamaan sen todellisesta minästään, joka pysyy mieluiten taustalla. Tällä tavoin hän ei vuodata itseään aivan tyhjiin. 

Doctorow kertoo olleensa aina kiinnostunut julkaisutoiminnasta, siitä miten kirjoja tehdään, joten hän luki asiasta hyvin paljon ennen omaa menestystään. Lisäksi hän oli töissä kirjakaupassa ja näki konkreettisesti, miten homma toimii. Kirja-ala näytti hänelle raadollisuutensa jo varhain, joten varsinaisia yllätyksiä hän ei nimeä.

Wooding sanoo yllättyneensä siitä, miten suuria muutoksia hänen tekstiinsä ehdotettiin ennen kuin se saatiin yksiin kansiin, mutta hän oli alusta asti yhteistoiminnassa kustantajan kanssa, eikä loukkaantunut muutosehdotuksista. 

Mitä oman tekstin julkaiseminen vaatii? Wooding uskoo oikean ajoituksen olevan elintärkeä. On monia taitavia kirjoittajia, jotka ovat yksinkertaisesti väärään aikaan tekstinsä kanssa liikkeellä. 

Tidbeck vetoaa omaan kokemukseensa. Hän kirjoitti novellikokoelman ruotsiksi ja se unohdettiin saman tien. Kun hän kirjoitti samat novelliksi englanniksi, ne voittivat palkintoja ja olivat lisäksi ehdolla monessa kilpailussa. 

Doctorow keksii vertauksen kourallisesta kolikoita, jotka heitetään ilmaan. Jokin niistä voi osua purkkiin. Toki kirjailijan persoonallisuudellakin on merkitystä, mutta edelleen suurta osaa näyttelee vanha kunnon sattuma ja onni. 

Miten ala on muuttunut viime vuosina? Sosiaalinen media on tuonut lisää näkyvyyttä, mutta samalla myös jonkin verran paineita kirjailijoille, Woodin sanoo. Moni seuraa häntä facebookissa ja hyvän palautteen saaminen on mukavaa, mutta samalla siellä kysellään milloin seuraava kirja ilmestyy. Se on toisinaan Woodingista ahdistavaa. 

Doctorow ei pidä siitä, että ihmiset yrittävät ehdotella hänelle mitä ja miten kirjoittaa. Hänestä tuntuu, että internetin kirjoittajapiireistä nousee kirjoittajia, jotka on koulutettu kirjoittamaan sitä mitä heiltä odotetaan. Ohjeita, palautetta ja äänestyksiä on siellä täällä eri foorumeilla ja ne ohjaavat kirjailijoita yllättävän paljon. 

Keskustelu ohjautuu e-kirjoihin ja paneeli on yhtä mieltä siitä, että nykyään oman kirjan tekeminen on helpompaa kuin koskaan, mutta samalla sen saaminen paperimuotoon on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Omakustanteita tipahtelee enemmän ja enemmän, mutta Doctorow muistuttaa, että omakustannekirjan julkaisu ja mainostaminen vievät kirjailijan arvokasta aikaa, joka pitäisi mieluiten käyttää kirjoittamiseen, eikä mihinkään muuhun. Joillakin oman e-kirjan julkaisu on ollut tie menestykseen, mutta se on yhä harvinaista. 

14.30 Ratapihalla julkistetaan steampunk- henkisesti koristeltu höyryveturi ja sen rinnalla käyvät poseeraamassa hienot daamit ja herrat. 







Ehdin käydä vilkaisemassa myös taikureita, enkä ymmärrä edes niitä yksinkertaisia temppuja, joissa kuppien alta löytyy äkisti tomaatteja ja muuta mukavaa. Ihastuttavaa. 





15.00 White privilege and the dark side of Steampunk. Hillevi Pleijel, Anders Blixt, Miriam R. Rocek, Chris Wooding ja Nene Ormes keskustelevat höyrypunkin rotukysymyksistä. Ehdottomasti suurin osa kirjallisuudessa esiintyvistä hahmoista kun on valkoisia. 


Nene Ormes myöntää, ettei ole ollut kovinkaan hyvin perillä tällaisista kysymyksistä. Hän on aiemmin keskittynyt tiedostamaan enemmän feministisiä kuin rodullisia kysymyksiä ja on siksi ollut tietämätön muusta kirjallisuudessa esiintyvästä syrjinnästä. Nykyään hän keskustelee asiasta mielellään ja tajuaa olevansa itsekin "etuoikeutettu". 

Rocek pohtii steampunk-kirjallisuuden henkilöiden olevan liian usein valkoisia aristokraatteja, minkä hän uskoo johtuvan osittain siitä, että höyrypunkkipiirit ovat hyvin cosplay-vetoisia. Harrastajat suunnittelevat itselleen toinen toistaan upeampia asukokonaisuuksia. Sellaiset puvut viittaavat aina valkoisiin, etuoikeutettuihin aristokraatteihin, ei köyhään työläisluokkaan. 

Wooding myöntää, että Iso-Britannian koululaisille ei opeteta viktoriaanisen ajan rumuuksia. Päinvastoin aikaa ihannoidaan kouluissa, olihan Britannia silloin todellinen maailmanvalta. Blixt kommentoi sanomalla, että jos intialaisilta kysytään, saadaan aivan eri näkökulma aikakaudesta. Steampunkin suppeasta hahmotarjonnasta huolimatta paneeli on iloinen siitä, että asiasta puhutaan yhä enemmän eri tapahtumissa. 

Rocek ei pidä siitä, kun joku sanoo olevansa värisokea. Vaikka puhuja tarkoittaisi sillä sanoa, ettei hän ole rasisti eikä syrji ketään, Rocekin mielestä rivien välistä voi silloin lukea selvän välinpitämättömyyden. Valkoinen on valitettavasti oletusväri suuressa osassa steampunk- (ja muutakin) kirjallisuutta. 

Rocek myöntää, että nytkin lavalla istuu viisi valkoista henkilöä puhumassa ongelmasta. Niille kuuntelijoille, jotka tuntevat itsensä joksikin muuksi kuin valkoiseksi, hän antaa luvan ottaa vapaasti osaa keskusteluun. Eturivissä nousee käsi ja nainen kysyy kuinka monta hänen takanaan on nostanut kätensä. Ei kukaan, paneeli toteaa. Olen tottunut siihen, että olen usein ainoa paikalla oleva "ei-valkoinen", nainen sanoo. 

Rocek katselee yleisöä ja toteaa sen olevan valkoisin fanijoukko, jonka hän on koskaan nähnyt. Hän miettii jäävätkö muihin kansallisuuksin kuuluvat fanit helpommin sen takia tulematta paikan päälle, koska he tietävät olevansa niin pieni vähemmistö. 

Seuraavaksi paneeli ottaa puheeksi vanhan neuvon kirjoita siitä minkä tunnet ja tiedät. Voisiko se olla syy siihen, ettei steampunk-kirjallisuudessa ole niin paljoa värillisiä hahmoja? Valkoiset kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa heidän näkökulmastaan, koska pelkäävät olevansa epäuskottavia?

Wooding myöntää, että riskinä on kliseitä vilisevä teksti, jos ei osaa eläytyä eri näköisen, eri asemassa olevan ihmisen nahkoihin. Pitäisi kysyä värillisiltä kirjailijoilta, hän toteaa. Eikä pidä silti olettaa, että yksi värillinen hahmo tai yksi homoseksuaali hahmo edustaisivat kokonaista ihmisryhmää. 

Kaikki kirjailijat ovat biseksuaaleja, Rocek sanoo väliin. Jos ei joku vielä tiedä sitä. 

Keskustelu poikkeaa seuraavaksi värillisiin kirjailijoihin. Rocek tietää kertoa, että jostain syystä tummaihoisten naiskirjailijoiden kirjat luokitellaan useimmiten maagiseksi realismiksi. Tieto herättää paneelissa huvitusta. 

Ormes toivoo, että värilliset kirjailijat saisivat enemmän mahdollisuuksia kertoa itse omat tarinansa. Jos me valkoisina kirjoittajina yritämme kertoa ne heidän puolestaan, ne menevät vain väärin ja joudumme ennen pitkää pyytämään anteeksi. Hän suosittelee kaikille nettisivua, jolle on koottu värillisten ihmisten tarinoita maailman historiassa: medieval poc.

Rocek antaa yleisneuvon kaikille kirjailijoille: älä käytä ketään henkilöä tarinassasi pelkkänä juonen pönkkänä. Älä kirjoita mukaan homoa parasta kaveria, jolle sankaritar avautuu mieshuolistaan, äläkä tunge mukaan alkuperäiskansaan kuuluvaa hahmoa henkisenä neuvonantajana toimimaan. Jokaisella hahmolla on oltava oma, uskottava luonteensa ja tarinansa. 

Kun Anders Blixt viittaa käsitykseen, jonka mukaan viktoriaanisessa ajassa johtoasemissa olevat naiset ovat anakronismeja, Ormes tuhahtaa tympeänä. Rocek kysyy voiko kukaan tosissaan väittää sellaista? Jos suuren robottihöyryilmalaivan kapteenina on nainen, onko oikeasti järkevää lähteä valittamaan tekstin epähistoriallisuudesta tai uskottavuuden puutteesta?

Yleisöstä esitetään kysymys. Eikö hahmon värin/ sukupuolen vaihtaminen ole huono idea, jos tarinan kehys muuten pysyy samana?

Rocek viittaa Alieniin. Ripleyn osa oli alunperin kirjoitettu miehelle, mutta rooliin valittiin Sigourney Weaver. Lopputuloksena oli yksi elokuvahistorian vahvimmista ja mielenkiintoisimmista naisrooleista. Toisaalta paneeli myöntää, että jos kirjailija kirjoittaa vuoteen 1895 sijoittuvan tarinan, jonka päähenkilö on valkoinen mies, ei häntä voi noin vain muuttaa mustaksi naiseksi. Silloin on tehtävä muutoksia tarinan muihinkin piirteisiin. 

Ormes myöntää, että kirjallisuudessa normina on melkein aina valkoinen mies. Tarinan henkilöiden ihonväriä kommentoidaan kaikilla muilla paitsi valkoisilla. Hän kehottaa kirjailijoita pohtimaan asiaa. Minkä normin sinä haluat asettaa itsellesi?

Neil Gaiman kirjoitti kirjan, jossa kuvaili vain tiettyjä henkilöitä valkoihoisiksi. Kun käsikirjoittajat muokkasivat tarinaa televisioon sopivaksi, he olivat käsittäneet kaikkien päähenkilöiden olevan valkoihoisia, vaikkei sitä mainittu missään kohdassa kirjaa. Yleisöstä tiedetään sanoa, ettei Nälkäpelin Katniksenkaan kuvailla kirjassa olevan valkoinen. Keskustelu jatkuisi vaikka kuinka kauan, mutta aika loppuu.

Mielenkiintoisia ajatuksia. Tuo Alien- Ripley- Weaver- juttu jäi kaihertamaan mieltä. Joudun ehkä avautumaan asiasta myöhemmin enemmän.

Opin: Muista kysyä: mikä on minun normini, kun kirjoitan?



16.00 Skriv kort, helst inte als. Johan Anglemarkin, Elin Holmerin, Oskar Källnerin, Kristina Hårdin ja Karin Tidbeckin muodostama paneeli keskustelee tekstin editoimisesta.


Keskustelussa ei tule paljoakaan uusia ajatuksia tekstin muokkaamisesta. Kaikki panelistit ovat sitä mieltä, että editointi on kuin käsityötaito: mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän siinä kehittyy. Useimmat pöydän ääressä istuvat jopa pitävät editoimisesta. Raakaversion saaminen kasaan on usein työläämpää. 

Kirjailijan on mahdollista myös "vammautua" työssään niin, että editointivaide jää päälle. Silloin ei osaa enää kunnolla nauttia lukemistaan kirjoista, kun on koko ajan leikkaamassa ja liimaamassa tekstiä. 

Tidbeckin mielestä on tärkeää, että hankkii vähintään kaksi koelukijaa tekstilleen, mieluiten useamman. Kaikilla on omat mielipiteensä, eikä pidä liiaksi nojautua yhden henkilön makuun. 

Alan hyytyä alhaisen verensokerin takia. Tajuan, etten ole vielä syönyt kunnollista ateriaa koko päivänä. Poistun takavasemmalle, pieneksi ravintolaksi muokattuun junavaunuun. Ahdasta, mutta jotenkin kotoisaa. 

Villasukkien laittaminen aamulla oli todellinen kuningasidea. Kuuma ei ole tullut kertaakaan, enkä ole palellut melkein yhtään! Hienoa kun kesäkuinen ilma on kuin morsian. 


18.00 Att sätta skräck i en stad. Mainiot Jonas Andersson ja Daniel Thollin kertovat luomastaan 1000 ögon- kauhusarjakuvasta, joka sijoittuu Uppsalaan. 


1000 ögon- sarjassa on Uppsalan tuomiokirkko tuhottu jo pariinkin otteeseen ja lukijat ovat mielissään tunnistaessaan muitakin tuttuja maamerkkejä hirviöiden ja muiden selittämättömien asioiden armoilla. Jatkossa seikkailuita tullaan sijoittamaan esim. Ulleråkerin vanhan mielisairaalaan tienoille. 

21.00 Familiar Creatures. Gillian Redfearn, Karin Waller, Chris Wooding ja Ola Wikander keskustelevat fantasiaolennoista.


Kirjailija Ola Wikander nimeää suosikkiolioikseen serafit, joista kirjoittaa itse, Karin Waller ihmissudet. Wooding on kurkkuaan myöten täynnä kaikkia tyypillisimpiä olentoja kuten vampyyreja ja zombeja. Ne ovat menettäneet kaiken jännityksen hänen silmissään. Wikander taas ei pidä fantasiakirjallisuudessa esiintyviä jumalhahmoja lainkaan uskottavina tai mielenkiintoisina. Miksi joku kuolematon jumala pukeutuisi muka haarniskaan? 

Vaikka joku haluaakin välttämättä kirjoittaa vampyyreista, jumalista tai ihmissusista, hänen voisi olla hyvä lukea mitä niistä sanotaan muissa kulttuureissa. Kaikki panelistit toivovat kirjallisuuteen enemmän vaihtelua. 

Kiinassa sanotaan, että jos lattialle heittää riisiä, vampyyrin on pakko pysähtyä keräämään ja laskemaan kaikki jyvät, Wikander naurahtaa. Redfearn viittaa vanhaan taruun, jonka mukaan mieheltään seksiä vonkaava nainen on suurella todennäköisyydellä vampyyri. Japanissa taas uskottiin ennen vanhaan vampyyrinaisten irtautuvan öisin ruumiistaan. Vain päänsä ja suolensa mukanaan ne lähtivät riivaamaan kunnon kansalaisia. Oven ympärille oli siksi hyvä ripustella esteitä, koska naishirviöt jäivät niihin suolistaan kiinni. 

Wikander muistaa lukeneensa taruolennosta, joka tulee kertomaan ihmiselle salattuja totuuksia, jos tämä on hieronut ulostetta korvaansa. Ehkä kirjallisuus kaipaisi myös tarinoita olennosta, jonka kovera päälaki on täynnä vettä? Jos sen huijaa kurkkujen avulla kumartumaan ja vesi läikkyy sen päästä pois, se kuolee. 

Vaihtoehtoisten hirviötarujen ohessa herää kysymys kuinka paljon tuttua fantasiaolentoa voi muuttaa? Milloin esimerkiksi voidaan sanoa, että vampyyrin kanssa on menty liian pitkälle?

When they sparkle! Redfearnin tokaisu saa yleisön hurraamaan. (Eikös meidän pitänyt olla liikaa dissaamatta Twilightia hmmmmmm ..?)

Wooding sanoo, ettei ole järkevää muuttaa olennon yhtä piirrettä ja luulla, että se tekee siitä kiinnostavamman. Toisaalta vanhan, tutun nimen käyttäminen täysin uudesta olennosta on sekin typerää lukijoiden harhaanjohtamista. Lisäksi jos aletaan väitellä verisesti siitä mikä tappaa vampyyrin ja mikä ei, ollaan jo pahasti hakoteillä. 

Redfearn sanoo, että silloinkin on menty liian pitkälle jos tarinassa kuvaillaan olentoa, joka täyttää kaikki vampyyrin tunnuspiirteet, mutta jota ei saa kutsua nimellä vampyyri. Hän ottaa esimerkiksi Justin Croninin romaanin The Passage. Virkistävän erilaisista kirjoista esiin nousee Jasper Kentin Twelve. 

Epätyypillisiä zombitarinoita ehdotellaan yleisöstä asti. Warm bodies. Ranskalainen minisarja The Return. Paneelissa muistellaan myös John Ajvide Lindqvistin romaania Handling The Undead

Hyviä lukuvinkkejä. Laitan nimiä ylös silläkin uhalla että lukemattomien kirjojen lista ulottuu jo nyt galaksin toiselle laidalle.

Lopuksi sana on vapaa ja kysymys kuuluu minkälaisia taruolentoja haluaisitte nähdä jatkossa enemmän?
Peikkoja! Lohikäärmeitä! Uskottavan tuntuisia jumalia! Pohjoismaisia taruolentoja! Chris Wooding sanoo, että aaveista saa helposti hyviä tarinoita, joten niistä hän lukisi mielellään enemmän. 

Opin: fantasiaolennoistakaan kirjoittaessa ei tarvitse aina noudattaa samoja kaavoja. Kansantaruista voi ammentaa loputtomasti inspiraatiota. Valinnanvaraa siis on. Yllätä lukija, mutta älä yritä liiaksi harhaanjohtaa. 



2 kommenttia:

  1. Erinomaiset muistiinpanot Being a writer ja White privilege and the dark side of Steampunk -keskusteluista. Olin kuuntelemassa myös. Huomaan, kuinka painotan joitain asioita erilailla. Tosin kun en kirjaa tarkkaan ylös, oma muisti ja ajatusmaailma sekä rajallinen vieraankielen käsityskykyni vaikuttaa siihen mitä kuulen. Saman tyylinen ilmiö tapahtuu varmaankin yleisesti myös lukiessa kulttuuritaustan pohjalta, ja siksi monet mieltävät mm. Nälkäpelin Katnissin ja Ruen vaaleaihoiseksi, vaikka kirjassa toisin kuvattaisiin. Tiesin Ripleyn roolihahmon olleen alunperin miehelle kirjoitettu. Asian ajatteleminen laajentaa tajuntaa. Suosittelen sen huumassa Ann Leckien Ancillary Justicia, joka on herkullinen sukupuolirooliajattelun kannalta. Lisään myös suositukseni Jasper Kentin Twelvelle. Se on niitä harvoja vampyyrisarjan aloituksia, joita olen jatkanut toisen osan verran ja meinaan hitaassa tahdissa lukea loputkin.

    Kerrassaan ihania nuo muiden kulttuurien tarut vampyyreista.

    Missä ihmeessä tuo katossa roikkuva poljettava lennokki oli? Argh, olisin halunnut nähdä sen, samoin kuin sen steampunk-kellon, mutta näköjään katsottavaa oli niin paljon, että silmät harhaili joidenkin asioiden ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle oli uusi tieto tuo Ripley, enkä oikein tiedä vielä mitä mieltä olen asiasta. Jotenkin ensimmäinen reaktio oli se, että ahdistuin valtavasti. Pitää pureskella. Pistän Ancillary Justicen lukulistani nokille, samoin Twelven.

      Lennokki oli viimeisessä salissa nro. 6. Siellä missä oli palkintojen jako.Nähtävää oli toden totta paljon!

      Poista