20 marraskuuta 2014

Hylsy

Kun saa odottamatta kuulla, että paras ystävä ei enää halunnut elää, sitä menee vähän sekaisin. Kaikki tuntuu jotenkin mitättömältä, toisaalta tapauksen haluaa muistaa ja painaa sydämeensä. Maailma on muuttunut, vaikka kaikki näyttää samanlaiselta. Ja sitten sitä tekee asioita, joissa ei välttämättä ole paljoa järkeä. Haravoi pihan yhdeltä seisomalta. Menee metsään kun ei osaa muuallekaan. Ottaa sakset ja leikkaa tukan poikki eteisen peilin edessä. Lähettää kömpelösti editoidun käsikirjoituksen kustantajalle, ilman että sitä on silmäillyt kukaan muu kuin yksi sukulainen. Ihmettelee seuraavana päivänä miksi niin piti mennä tekemään ja toivoo että asia unohtuu.

Ja sitten kaksi viikkoa myöhemmin tulee ihastuttavan ja hämmästyttävän pitkä sähköpostiviesti kustannustoimittajalta. Vastaus on tietenkin ei, mutta juoni on kuulemma mainio ja loppu loistava. Tarina vain kaipaa tiivistämistä ja jos olen valmis karsimaan tekstiä, voin lähettää sen uudestaan luettavaksi, tällä kertaa suoraan toimittajalle.

Sitä haluaisi olla paljon iloisempi. Ammattilainen on pitänyt tarinastani sen verran, että on jaksanut lukea sen loppuun asti. Juoni, jota olen hionut ja höylännyt kahden vuoden ajan, on onnistunut, eikä loppua pysty arvaamaan etukäteen. Olen onnistunut tärkeimmässä tavoitteessani. Tekstin karsiminen onnistuu kyllä. Otan vesurin käteen ja tiedän jopa mistä kohtaa aloitan hutkimisen. Kun jaksan. Ja vaikka tiedän, ettei sittenkään ole olemassakaan takeita julkaisusta, olen saanut vaalimisen arvoista palautetta.

Mutta kun se ihminen, jolle olisin halunnut tästä ensimmäisenä kertoa, ei ole enää olemassa.