27 helmikuuta 2015

Pakastemunkkeja ja kalkinpoistoainetta

Eloonjäämismahdollisuuteni zombiapokalypsin sattuessa taitaisivat olla arveluttavat, koska näin unta, jossa kyseisessä tilanteessa hamstrasin otsikon tuotteita. Melkoisen randomia huomioon ottaen, etten edes koskaan ole ostanut saati maistanut pakastemunkkeja.

Sisäinen MacGyverini rupesi pohtimaan mitä munkeilla ja kalkinpoistajalla saisi aikaan vai saisiko mitään.

Pakastemunkit ovat kovia vain vähän aikaa sen jälkeen, kun ne on otettu pakastimesta. Unessani sähköverkko oli vielä toiminnassa, joten juu, munkit olivat jäisiä. Niitä voisi toki heitellä, mutta varmaan käden ulottuvilla olisi jotain vähän kovempiakin ja enemmän tuhoa tuottavia esineitä. Munkit lienee paras säästää ihan ravinnoksi.

Kalkinpoistaja on hyvin hapanta. Se sisältää mm. sitruunahappoa ja fosforihappoa.  En usko, että zombit ovat kauhean herkkiä pH:n muutoksille. Auttaisi toki tietää mikä patogeeni epidemian taustalla piilee. Sienet eivät kuulemma ole hirmu nuukia pH:n suhteen, mutta bakteerien ja loisten kohdalle tilanne voi olla toinen.

Helposti palavaa kalkinpoistaja ei valitettavasti ole. Sitruunahappoa käytetään kuulemma kalkkisaostumien ja ruosteen poiston lisäksi sikojen ripulilääkkeenä. Tästä tuli pelkästään karseita tapahtumakulkuja mieleen. Kiitos Wikipedia. Lahjoitinpa muuten kuluneella viikolla sinne viisikymppiä. Siis kruunua.

Niin, tästähän voisi veistellä vaikka humoristisen novellin. Kuten niin usein novelleissani (lue: aina), päähenkilö taitaisi kyllä päätyä lihoiksi.

Munkeista ja zombeista on muuten tehty taidettakin.
Art by John Sumrow
Olisi muuten aika paha, jos ne ruoaksi säästetyt pakastemunkit alkaisivat sulaessaan muuttua zombeiksi siellä repun pohjalla hmmm.

Unista saa paljon ideoita. Aloin kirjoittaa scifi-novellia erään toisenkin yöllisen kuvitelman pohjalta. Sen nimi on Litku ja se on vähän ällö. En minä sitä mihinkään Novaan saa valmiiksi, vaikka aikomus sellainen oli. Pitää oppia karsimaan tekemisiään. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikka käsikirjoituksen editoimiseen. Jonkinlaista tärkeysjärjestystä kehiin heti nyt.

18 helmikuuta 2015

Tiedän ehkä mitä teen

Kirjoittaminen/ editointi on sujunut etanan vauhtia, koska on ollut niin paljon muuta tekemistä koko ajan. Töitä ja muita menoja, ja tietenkin kandin työn väsäämistä. Ajatukset ovat silti paljon pyörineet tekeillä olevassa "Jää"-käsikirjoituksessa. Sain koelukijoilta aivan loistavia ehdotuksia ja palautetta, joten nyt minulla on sentään suunta tiedossa mihin lähteä projektin kanssa. Luulen tietäväni miltä kässärin on tarkoitus näyttää. On totta, että omalle tekstille tulee umpisokeaksi. Monet ehdotuksista tuntuivat heti niin luontevilta, että ihan ällistyin miksen minä niitä aikaisemmin ollut ajatellut. Käsikirjoituksen pituus on entisestään lyhentynyt ja tulee vielä lyhenemään, koska näen nyt selvemmin mitkä osat ovat turhaakin turhempia, jopa juonelle haitallisia. Tavoitteena olisi saada "Jää" editoitua kevään aikana sellaiseen kuntoon, että sen voisi lähettää taas kustantajalle. Joten jos joku vielä jossain epäröi kannattaako omaa tekstiä lähettää muiden arvioitavaksi, niin KYLLÄ kannattaa.

Tammikuussa luin Finlandiapalkitun Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. En voi olla mainitsematta kirjaa, koska se oli niin hyvä, humoristinen ja traaginen samaan aikaan. Valtosen tekstiä lukiessani nauroin monesti ääneen, koska hän kuvaa niin valtavan taitavasti suomalaista järjenjuoksua, yliopistoelämää ja päähenkilöiden erehdyksiä. Kirjan loppukin oli juuri sellainen kuin sen piti olla.

Suomalaisille olisi pitänyt puhua kuin lapsille. Heillä ei ollut koskaan mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään, he olivat liian pieniä, liian puolueettomia, heillä ei ollut valinnan varaa, heidän kulttuurinsa nyt vain oli tällainen, heillä oli tätä masennustakin, he eivät ottaneet mihinkään kantaa eikä sitä voinut heiltä vaatiakaan, edes sotarikoksissa tai kansanmurhassa. Muut maat olivat vastuussa teoistaan, Suomi ei. Suomi vain teki mitä oli pakko, yritti selviytyä, luovutti Suomen puolesta sotineet inkeriläiset neuvostovankileireille. Siitä ei tarvinnut eikä voinut kantaa huonoa omaatuntoa, koska asia ei yksinkertaisesti kuulunut suomalaisille. Tietenkään he eivät olisi voineet tehdä mitään toisin eivätkä voisi tämän jälkeenkään, missään asiassa, toisin kuin maailman mahtavimmat.
He eivät tiedä mitä tekevät s. 173