19 lokakuuta 2015

Ehkä ihmiskunta ansaitsee jäädä eloon

Käsikirjoitus "Jää" tuntuu nyt olevan sellaisessa paketissa, että minun pitäisi saada luettua se läpi yhteenmenoon. Ehkäpä tulostan koko roskan ja alan kynällä merkkailla viimeisiä kirjoitusvirheitä ja muita jäljellä olevia älyttömyyksiä. Tuntuu ihan jännältä.

Lokakuussa olen katsonut urakalla oopperaa. Onnekseni täällä näytetään Metropolitan-oopperan esityksiä livenä elokuvateatterissa ja olen päässyt suhteilla ilmaiseksi sisään.

Kaksi viikkoa sitten näin kaverin kanssa Verdin Trubaduurin (Il Trovatore). En ollut nähnyt sitä ennen ja luin vain juonikoosteen ennen näytöstä. Nyt ooppera lienee top 3-listallani <3.

Olen ennenkin hehkuttanut venäläistä Anna Netrebkoa, eikä hän tälläkään kertaa pettänyt Leonorana, joka myrkyttää itsensä ja kuulostaa (ja näyttää) upealta loppuun asti.

Kreivi di Lunan pahisroolin lauloi ihanainen Dmitri Hvorostovsky, joka ansaitsi ylimääräiset suosionosoitukset jo ennen kuin ehti nuottiakaan laulaa. Yleisö nousi seisomaan heti Hvorostovskyn  nähdessään, koska mieheltä löydettiin aivokasvain kesäkuussa ja hän joutui peruuttamaan kaikki esiitymisensä aina elokuulle asti.

Teki mieli nousta itsekin seisomaan ja huutaa Bravo!, mutta ujous iski. Muuten olen kyllä hiljaisen, keski-iältään 89 olevan ruotsalaisyleisön seassa möykännyt, taputtanut käsiäni onnellisena yhteen. Liittyipä kerran yksi tai kaksi mummelia minun ja kaverini älämölöön, joten jatkamme ilomme levittämistä vastaisuudessakin.

Eteläkorealainen tenori Yonghoon Lee oli minulle täysin uusi tuttavuus, enkä tiedä miksi, koska hän oli aivan loistava.
Olen jo myrkyn oma, mutta ehdin laulaa vielä vähän.
Kreivi ei saa Leonoraa ja tappaapa vielä vahingossa oman veljensäkin.
Lauantaina oli vuorossa Verdin Otello. Se ei kuulu lempioopperoihini, vaikka sen musiikista nautinkin. Superpahis Jago on tietenkin paras hahmo ja ainoa, jolla juoksee järki. Zeljko Lucic ei vain laula komeasti, vaan osaa olla pahan näköinen. Parhautta.

Otellon herkkäuskoisuus ja hänen vaimonsa Desdemonan alistuminen kohtaloonsa suoraan sanottuna ärsyttävät. Sopraano Sonya Yoncheva sanoo, ettei hänen roolihahmonsa Desdemona ole oikeasti uhri, mutta vähän vaikea nähdä asiaa niin.

Otello uskoo kaiken, mitä Jago hänen korvaansa "kuiskii" miehekkäällä baritoniäänellään.
Mieheni kaiketi tappaa minut kohta. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kaikkeen alistun. Laulanpa kauniin laulun.
Argh! Mutta taas kerran, kaikki kuulostaa niin kauniilta, että noinhan sen pitääkin mennä. Desdemonan laulu pajusta on oikeasti yksi kauneimmista aarioista. *älämölöä elokuvateatterin hämärässä* Otello tukehduttaa Desdemonan vuoteessa ja vielä yhteen väliin vaimo ehtii laulaa lurauttaa pari sointua. Sittenkään hän ei sano pahaa sanaa rakkaasta murhaajastaan, vaan sanoo, että tappoi itse itsensä. Kun Otello tajuaa mitä tuli tehtyä, hän tappaa itsensä tikarilla ja kömpii vaimonsa kylmenevän ruumiin viereen. Ja tietenkin laulaa <3.

Missään muualla ei kuolla niin pitkään ja hartaudella kuin oopperassa <3. Onnellista loppua on turha odottaa <3. Hahmoja kuolla tippuu kuin kärpäsiä ja katkeraan loppuun asti lauletaan. Esiripun laskeuduttua ruumiit nousevat vastaanottamaan aplodit.

Oopperassa ei ole mitään järkeä. Ei ainakaan jos sitä yrittää luonnonvalinnan ja voimakkaimman elonjäämisellä selittää. Silti juuri ooppera muistuttaa, että ihmisessä on sittenkin jotain hyvää. Että osataan me ehkä jotain muutakin kuin tosi-tv:tä, joukkoraiskauksia ja norsujen salametsästystä. Ehkä.