06 huhtikuuta 2016

Kirjoittaminen auttaa

Vuodenvaihteen jälkeen olen kirjoittanut vähemmän kuin aikoihin. Olen lukenut paljon muiden tuotoksia ja ilmoittautunut Atorox-äänestäjäksi, vaikkei pitänyt. Olen kriiseillyt ajankulusta ja iän karttumisesta johtuen, ollut vain väsynyt. Olenko kirjoittanut vähemmän siksi, että olen ollut väsynyt? Melkeinpä voin sanoa asian olevan päinvastoin: olen ollut väsynyt, koska olen kirjoittanut vähemmän. Parin viime viikon kuluessa olen taas laittanut itseäni parempaan ruotuun, eli istunut ja kirjoitellut. Olen heti ollut paremmalla tuulella!

Ymmärrän tai uskon ymmärtäväni mitä Franz Kafka tunsi kirjoittamista kohtaan, vaikken itseäni häneen voikaan verrata.
Minun elämäni perustuu ja on aina perustunut yrityksiin, useimmiten epäonnistuneisiin yrityksiin kirjoittaa. Mutta silloin kun en kirjoittanut, makasin minä maahan lyötynä, niin kurjana, että minut olisi sietänyt lakaista ulos.
Kirjeitä Felicelle s. 24
Kirjoittaminen auttaa kannattelemaan kaikkea muuta, mitä elämä heittää päälle. Siispä kirjoitan. Se on kivaa. Jää-käsikirjoitus saa levätä vielä vähän. Puuhaan muita projekteja. Päätin mm. muuttaa yhtä murheenkryynivampyyrikässärini kertojanäkökulmaa, mutta siitä lisää myöhemmin. En tiedä vielä onko muutos pysyvä, mutta tällä hetkellä se innostaa minua.

Helmikuussa kävin oopperassa Helsingissä. Rakastan oopperaa ja fanitan Apocalypticaa, joten tietenkin ostin liput Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen Indigoon.
Indigo-ooppera on tarina ahneudesta sekä elämää suuremmasta rakkaudesta. Se kertoo teknouskosta ja tiedemiesyhteisön tuhosta. Indigo kuvaa sitoutumista ja valintoja silloin, kun tapahtumat johtavat meitä, ei oma tapahtumat johtavat meitä, ei oma tahto. Indigo on eräänlaista scifiä, vaikka se ei ole mikään väite jostakin oletetusta tulevaisuudesta. Sen tapahtumat voivat olla tulevaisuutta, yhtä lailla kuin nykyisyyttä tai menneisyyttä. Fiktion tapahtuma-ajalla ei ole tarinamme kannalta merkitystä. Tärkeää ei ole se, milloin tämä olisi voinut olla totta, vaan se että kuvaamamme maailma voisi olla mahdollinen. Ei juuri sellaisena, sen näköisenä, kuin me sen olemme näyttämölle luoneet, mutta sen kaltaisena.
Propagandaministerin roolin laulava viroilainen Koit Soasepp oli loistava. Kohtaukset, joissa propagandaministri lauloi, olivat milteimpä oopperan mahtipontisimmat ja hienoimmat. Soasepp on alkujaan opiskellut maatalousyliopistossa ja ollut alalla yksityisyrittäjänä ja sitten: alanvaihto!


Nyt lauantaina oli vuorossa Metropolitanista livenä lähetettävä Puccinin Madama Butterfly. Eli traagisista oopperoista ehkä se traagisin, samalla ehkä se kauneinkin. Tutusta tarinasta huolimatta musiikki ja upeat laulajat veivät mennessään. Latvialainen Kristine Opolais eläytyi Cio-Cio-Sanin rooliin niin hyvin, että sydäntä särki. Kun hän otti veitsen lopussa käteensä, sieltä täältä yleisöstä kuului niistämistä. Melkein neljän tunnin ilta kaksine väliaikoineen tuntui korkeintaan puolitoistatuntiselta. Lavastus oli upea, puvut olivat upeita. Pulssi oli koholla miltei koko ajan. Joko ihastutti ja rakastutti, ärsytti ja suututti. Upeaa.